Thursday, June 30, 2016

Anteeks mun ranskani




















Se oli kauhea tilanne. 

Olimme lähdössä Geneven kasvitieteellisen puutarhan leikkipaikalta ja keräilin hiekkalelujamme talteen. Lapio, kaksi muottia ja kastelukannu olivat jo löytäneet takaisin ämpäriin ja pakattu rattaisiin, mutta harava oli tuntemattoman pienen tytön kädessä. Huokaisin syvään ja lähdin hymy huulillani tyttöä kohti (Tässä puistossa suurin osa on tällä hetkellä ulkomaalaisia, ehkä tuo tyttö ymmärtää englantia). 

- Hi, I’m sorry but it’s ours and we are just about to leave. Could I have it back, please? 

Ojennan pikkuisen kättäni tyttöä kohti. 

Tyttö tuijottaa vakavana ja puristaa haravan tiukemmin käteensä. Vilkaisen epätoivoisena tytön isää, joka on syventynyt puhelimeensa. 

- Please? (En tiennyt pystyväni hymyilemään näin leveästi)

Tyttö ei tee elettäkään luopuakseen haravasta. Isä on muissa maailmoissaan puhelimensa kanssa. Meillä alkaa olla kiire hoitamaan asioita. Vilkuilen ympärilleni, ei aikuisia eikä muita lapsia lähettyvillä. Siispä katson tyttöä syvälle silmiin ja sihahdan: 

C’EST MON…! 

No niin, tyttö tipauttaa haravan maahan ja juoksee pois. Nappaan omaisuutemme ja poistun tulipunaisena paikalta. 

Merde!

Nyt on siis falafelit vaihtuneet erinomaisen monipuoliseen kasvispihvivalikoimaan, pyramidimaisema Mont Blancin lumihuippuun ja Land Cruiser joukkoliikenteeseen. Ilma on puhdasta hengittää ja lasten voi antaa kirmata vapaana puistoissa.

Asiat ovat siis hyvin, mutta yhdestä asiasta joudun ruoskimaan itseäni joka päivä: siitä, etten aikoinaan jatkanut yliopistossa aloittamiani ranskan opintoja. 

Toki täällä pärjää ihan hyvin peruskohteliaisuuksien, englannin ja elekielen sekoituksella, mutta olisi ihan kiva sanoa jotain mukavaa tädille, joka pysähtyy ihastelemaan pikku-A:ta ja jonka vuolaasta pölinästä erotan sanan “adorable”. Ja tietysti siitä olisi erinomaisen paljon hyötyä niin työnhaussa kuin talonmiehen kanssa asioidessa. Ja vieraiden lasten, m.o.t.

Ennen Kairoon muuttoa ajattelin rehvakkaasti, että opettelenpa nyt kahden vuoden aikana tuon arabian kielen niin on sitten jotain erityisosaamista. Innostus hiipui tavattuani riittävän monta YK:n työntekijää, jotka eivät ole oppineet puhumaan arabiaa, vaikka ovat asuneet maassa monta vuotta. Luovutin, enkä loppujen lopuksi edes yrittänyt löytää sopivaa kielikurssia. Putkimiehen kanssa asioinnin hoiti kotiapulaisemme ja töissä satunnaiset arabiankieliset viestit käänsi Google Translate. Aluksi riitti, että osasi sanoa taksikuskille “oikealle”, “vasemmalle”, “suoraan eteenpäin” ja “tässä!”, mutta sitten aloin käyttää taksimatkoihin Uberia ja navigointi siirtyi kuskin kännykän hoidettavaksi. Pikku-A:n synnyttyä viihdyin erinomaisen hyvin expat-kuplassamme enkä jaksanut murehtia sitä, että assimilaatiomme aste jäi miinusmerkkiseksi.  

Ranskan suhteen minulla ei koskaan ole ollut motivaatio-ongelmia, sillä olen ollut elämässäni useasti tilanteissa, joissa ranskasta olisi ollut kovasti hyötyä. Niistä ensimmäinen oli osa kolmantena pyöränä intialaisessa reppureissaajaparatiisissa, jossa kielitaitoinen matkakumppanini pokasi ranskalaisen näyttelijänretkun eivätkä he tohkeissaan malttaneet pitäytyä englannin kielessä yhteisellä illallisella. Seuraava taisi olla saamatta jäänyt EU-harjoittelupaikka, minkä jälkeen aloitinkin ranskan alkeet yliopistolla. Valitettavasti töiden ja luottamustehtävien lisäännyttyä jouduin karsimaan kaikki ei-pakolliset kurssit, ja niinhän se sitten hyvän alun jälkeen jäi. 

En kuulu niihin ihmisiin, jotka harmittelevat “englannin ylivaltaa”. Mielestäni on hienoa, että on yksi kieli, jota puhutaan laajasti kansainvälisissä yhteyksissä. Useimmiten puhekumppani on sellainen, jolle englanti on myös vieras kieli, joten puhujat ovat tasavertaisemmassa asemassa kuin jos käytössä olisi jomman kumman äidinkieli. <happamasti> Ja kohtahan se ei esim. EU:ssa ole juuri kenenkään äidinkieli </happamasti>.


Täällä ranskan taidottomuus aiheuttaa kuitenkin aivan eri fiiliksen kuin arabian osaamattomuus Egyptissä. Sitä tuntee itsensä vähän tyhmäksi. Kurssille siis.

Saturday, January 30, 2016

Kirje Egyptille



Parahin Egypti, joka olet ollut asuinmaani melkein kaksi vuotta. Kirjoitan sinulle, koska aion ensi kuussa jättää sinut, lopullisesti. Lähtöni tapahtuu kevyin mielin mutta tunnen, että minun on järjestettävä ajatukseni yhteisestä ajastamme ja kerrottava ne myös sinulle.

Minua ei tuonut Niilin rannoille harrastuneisuus historiallisiin aarteisiisi eikä kuumat tunteet poikiasi kohtaan. Se, että valikoiduit perheeni asuinmaaksemme, oli sattumaa. Olisimme yhtä hyvin saattaneet päätyä johonkin Aasian suurkaupungeista tai etelämmäksi Afrikan mantereella. Paikkaan, jonne minusta olisi ehkä jäänyt palanen. On aavistuksen surullista, että lähden täältä kokonaisena.

Älä ymmärrä väärin. Sinussa on useita uskomattoman hienoja puolia, joita en lakkaa ihastelemasta. Olen itkenyt Dashurissa Taitetun pyramidin juurella silkasta mielettömyyden tunteesta. Voisin tuijottaa Tutankhamonin haudan aarteita tuntikaupalla Egyptiläisessä museossa ja miettiä, millainen ihminen faarao Akhenaten oli eläessään. Olen astunut toiseen maailmaan vain vetämällä syvään henkeä ja sukeltamalla Punaisen meren pinnan alle. Se maailma on värikäs, elävä ja erittäin huvittava.

Päällimmäinen tunteeni kohtaasi on kuitenkin, että emme olleet tarkoitettu toisillemme.

Olen jonottanut vesipulloa kioskilla, jossa myyjä on palvellut ohitseni kaikki egyptiläiset ja lähes sylkäissyt päälleni kun vuoroni on viimein tullut.

Olen pelännyt satasta tunneliin ajavassa taksissa, jonka kuljettaja lasittunein katsein on vaikuttanut lähinnä siltä, että on itse valmis siirtymään ajasta iäisyteen eikä välitä pätkääkään, jos mukana menee pieni lapsi vanhempineen.

Olen hämmästellyt, miten välinpitämättömästi niin moneen asiaan suhtaudutaan. Gizan pyramidien oppaat osaavat ottaa hauskan kuvan jossa pussataan Sfinksiä, mutta eivät tiedä Sfinksin ikää. Wadi Deglan suojelualueen harvat kitukasvuiset pensaikot ovat täynnä repaleisia muovipusseja piknikseurueiden jäljiltä. Kaupungilla ohiajavasta autosta voi jalankulkijan päälle lentää kakkavaippa.

Tunnen raivoa siitä, miten tyttäriäsi yhä edelleen kohdellaan: silvotaan, ahdistellaan ja mitätöidään.

On myös surullista, miten demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaativat on vaijennettu. Keskustelin kerran erään Tahririn aukiolla vuonna 2011 leiriytyneen miehen kanssa. Kysyin, missä nuo demokratiaa vaativat ihmiset nyt ovat. “Kuolleita tai vankilassa”, hän vastasi - aihetta vältellen. En tiedä, kasvaako Downtownin uumenissa uusi kriittinen massa, joka on valmis yrittämään uudelleen, vai ovatko he kaikki luovuttaneet. Hän ainakin tuntui olevan.

Toisaalta, usein kun olen laskenut kalenterista päiviä siihen, että pääsen pois maankamaraltasi, ohikävelevä naisporukka huikkaa minulle sydämellisesti “Welcome to Egypt!”. Nuorten miesten joukko kaappaa esikoiseni syliin, jokainen haluaa kuvan hänen kanssaan (kaappaisivat varmaan vauvankin kantorepusta jos pystyisivät), koska hän on niiiiin cute. Ruokakaupan tsupparipoika tarkastaa ostosteni viimeiset myyntipäivämäärät ja vaihtaa tuoreempiin. Samaan aikaan kun kotimaassani hurrataan Alepan kauppakassi-palvelulle, minä klikkailen netistä tuoreet hedelmät, sushi-illallisen ja korin kaljaa kolmen vartin toimitusajalla. 


Eli paljon hymyä ja leppoisuutta on tähän aikaan myös mahtunut.


Jäät muistoihimme maana, jossa opettelimme YK-järjestöjen työtavoille ja pääsimme tekemään hommia Lontoossa opittujen asioiden parissa. Maana, jossa saattoi asua melko lailla tavallista lapsiperhe-elämää kaikenlaisista uhista ja jännitteistä huolimatta. Ja tietysti maana, jossa kujertava pikku kuopuksemme vietti ensimmäisen elinvuotensa.

Vien mukanani basaarista ostamani pienen Anubis-jumalan patsaan. Anubis auttoi vanhan valtakunnan faaraoita siirtymään tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Minun Anubikseni auttakoon meitä siirtymään Egyptistä takaisin Eurooppaan ja kohti seuraavaa seikkailua!