Kotiäitikummajainen

Takana on kohta kolme kuukautta kotiäitinä Kairossa. Tänä aikana Pikku-H, nyt 14 kk, on muun muassa oppinut käymään potalla (jos arvaamme oikein vessahädän ajoituksen) ja sanomaan painokkaasti KIITTI kun hänelle annetaan jotain.

Suomessa keskustellaan kovasti lastenhoidon järjestämisestä. Miten hoitovapaat vaikuttavat äitien urakehitykseen ja eläkekertymään ja mikä hoitomuoto on lapsen kannalta paras. Edustan itse sitä näkemystä, että äitejä tulisi kannustaa töihin ja isejä kotiin, sekä äitien urakehityksen ja perheen sisäisten tuloerojen kaventamisen että tasa-arvoisen vanhemmuuden vuoksi. Päiväkotihoidon paremmuutta perustellaan myös lapsen oikeudella laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, mutta itse en lähtökohtaisesti pysty näkemään kotihoitoa lapsen kannalta jotenkin huonompana vaihtoehtona. Uskon, että niin kotona kuin päiväkodissa voi kasvaa tyytyväinen ja onnellinen lapsi.

Myy-lusikka mansikkasopassa

Koska nyt on kovin muodikasta pohtia äitiyttä, siihen liittyviä yhteiskunnallisia rakenteita sekä äitiyden identiteettikysymyksiä, heitän minäkin lusikkani soppaan.

Blogeissa käydään kuumana keskustelua kotiäitiydestä ja uraäitiydestä. Kotiäitiyden valinneet harmittelevat, ettei yhteiskunta tue heitä tehtävässään. Kotihoidon raha on pieni, eikä arvostusta tule kaikilta. Uraäitejä taas syyllistetään lapsensa hylkäämisestä päiväkoteihin – johon he vastaavat huomauttamalla, että ovat paras mahdollinen äiti lapselleen, jos saavat tehdä itselleen tärkeäksi kokemaansa työtä kodin ulkopuolella.

Minä ajattelin olevani juuri se sellainen äiti, joka vanhempainvapaan päättyessä painelee into pinkeänä takaisin duuniin ja päästää puolisonsa muutamaksi kuukaudeksi kotiin pikkuista hoitamaan, kunnes hän – siis lapsi – on tarpeeksi kypsä päiväkotiin. Ei vain ansioiden ja ihanteiden vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, etten hankkinut kahta maailmanpelastuksen maisterintutkintoa ollakseni monta vuotta kotona kuuntelemassa muumilauluja. Koska tässä nyt kävi miten kävi, muumilaulut soi ja olen kotiäiti par excellence, yritän asennoitua uuteen rooliini ja viihtyä siinä.

Ja mikäpäs tässä: lapsi on järjettömän ihana. Hän laulaa, tutkii ympäristöään ja syö hyvällä ruokahalulla kokkaamiani ruokia (täältä ei saa valmisruokia, joten teen lähes kaiken itse). Koen olevani tietyllä tapaa todella onnekas, kun saan vaan olla tuon ihmeellisen pikkuihmisen kanssa päivät pitkät, tarvitsematta huolehtia perheen toimeentulosta. Maailmanparannuspuuhani jää nyt lähinnä siihen, että valmistan joka aamu puolisolleni aamiaisen, jotta hän jaksaa taistella Lähi-idän HIV-epidemiaa vastaan.

Kestovaippoja kuivumassa

Olisikin suuri houkutus liittyä niiden joukkoon, jotka vaativat kotiäitiyden näkemistä loistavana CV-merkintänä ja vaiheena kehittää työelämän vaativia taitoja: monipuolisten ja terveellisten aterioiden suunnittelu edellyttää monien seikkojen yhtäaikaista huomioimista, kestovaippatalouden pyykkirumba vaatii ahkeruutta ja pitkäjänteisyyttä – ja pääseepä tässä tekemään ihan esimieshommiakin kun taloudessa pyörii kotiapulainen. Sosiaaliset taidot kehittyvät monikulttuurisessa porukassa expat-äitien tapaamisissa ja ulkomaankieliäkin joutuu puhumaan.

Ja pöh. Allekirjoitan täysin Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan toteamuksen: ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kotona olo lasten kanssa voi olla raskasta; se voi olla tylsää tai palkitsevaa. Melkein aina se on äärimmäisen työlästä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki maailman asiat ovat työtä, jos ne ovat raskaita, tylsiä, palkitsevia tai työläitä."

Ei tämä työstä käy. Kyse on ihan tavallisesta ihmiselämästä, joka minun kohdallani ei ole ollut edes erityisen työlästä. En ole ikinä ottanut näin rennosti kun nyt, vaikka aikaa esimerkiksi kirjan lukemiseen ei tahdo löytyäkään.

Entä sitten se identiteettipuoli? Olen ajatuksissani uraäiti, joka nyt vaan sattumalta heittää keikkaa kotiäitinä, koska puoliso sai niin hienon työmahdollisuuden. Vaikeita hetkiä ovat ne, kun selaan Facebookia ja näen tuttujen pienten lasten äitien raportoivan mielenkiintoisista työpäivistään ministeriöissä, tutkimuskeskuksissa ja järjestöissä – niissä paikoissa, joissa haluaisin itse työskennellä. Silloin kirpaisee.

Sen lisäksi, että kotimaahan jäi uraa tekeviä ystävättäriä, Suomesta YK:n apulaisasiantuntijatehtäviin valittava on nykyään lähes aina nainen. Ulkoasianministeriön julkaisema opas apulaisasiantuntijoiksi lähteville on myös kirjoitettu tästä lähtökohdasta. Siinä käsitellään apulaisasiantuntijan puolison – yleensä miehen – viihtymistä huomauttaen, ettei hän välttämättä sopeudu ”kotirouvan” elämään tai ole tottunut pelaamaan golfia päivästä toiseen. Teksti jättää onton olon. Oletetaanko naispuolison sopeutuvan ilman ongelmia vai ovatko rakenteet muuttuneet yhtäkkiä niin, että koko naispuolinen kotirouva on jo historiaa? Olenko kummajainen?

No, arvaatte jo, että haen parhaillaan täällä Kairossa töitä. Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa tämän kaupungin työmahdollisuuksista. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöalan ihmistä ei varsinaisesti revitä käsistä. Sen sijaan erään expat-foorumin mukaan täällä olisi huutava tarve länsimaissa oppinsa saaneelle lemmikkieläinten trimmaajalle.

Jotenkin tämä liittyy resurssien epätasaiseen jakautumiseen ja kasvavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä, mutta nyt on mentävä hakemaan pyykit koneesta.