Osallistuin
Facebookissa arkikuvahaasteeseen. Ensimmäisen päivän kuvani oli
kotimme kylppäristä, jossa pyykkikone pyöri ja Pikku Myy -pyyhe
roikkui naulassa. Ystäväni O kommentoi, että eipä näytä kovin
eksoottiselta. Tosiaan, kuva olisi voinut olla mistä päin maailmaa
tahansa.
Jäin siitä pohtimaan,
mikä asia arjessani on kaikista eksoottisinta – eli eniten eri
lailla Suomeen ja Helsinkiin verrattuna. Päädyin siihen, että
suurin ero liittyy liikkumiseen, liikkumisen mahdollisuuteen ja
helppouteen.
Miten näppärää
Helsingissä onkaan lähteä keskustaan asioille! Lapsi rattaisiin ja
tepastelu ratikkapysäkille. Neloset kulkee muutaman minuutin välein.
Esteetön nousu ratikkaan ja ilmaiseksi Aleksanterinkadulle.
Kaupungilla samoilu käy kätevästi, hissit ja liuskat löytyy joka
paikasta. Paluu Kampista bussilla, niin ikään matalalattiamallia.
Jos ekaan bussiin ei mahdu, seuraava tulee parin minuutin päästä.
Matkan raivostuttavin vaihe vanhalla kotimatkallamme on tien ylitys
Munkkiniemen aukiolla, jossa joka ikinen kerta autot ajaa punaisia
päin.
Täällä olen melko
jumissa.
Rattaiden kanssa on
ylipäänsä hankalaa, koska jalkakäytävät ovat kaikkea muuta kuin
esteettömiä: tiessä on jos jonkinlaista kuoppaa ja tonttien
reunalla saattaa olla pieni muuri erottamassa reviirit toisistaan.
Risteyksissä on harvemmin luiskaa, ja korkeusero voi olla suuri.
Ratkaisu tähän on kävellä autojen seassa tai valita kantoreppu.
Lämpötilan kohotessa yli kolmenkymmenen asteen jälkimmäinen
vaihtoehto ei yksivuotiaan kanssa enää kovasti houkuta.
Meidän asuinalueella
Zamalekissa liikkuminen nyt joka tapauksessa sujuu mitenkuten,
autojen seassa nyt ainakin. Täältä pois pääsy menee oikeasti hankalaksi.
Bussien reiteistä
minulla ei ole mitään havaintoa. Bussit tulevat varmaan kyseeseen
vasta sitten, kun selviän edes auttavasti arabian kielellä. Jonotan
yhä kurssille, joten siinä voi mennä jonkin aikaa. Pieniin ja
täynnä kulkeviin busseihin on sitten turha edes kuvitella
raahaavansa rattaita.
Taksilla voisi
hurauttaa halvalla minne vaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettemme halua kuljettaa Pikku-H:ta autossa ilman turvaistuinta. En siis voi
napata tuosta vaan taksia lennosta, vaan paikalle pitää soittaa
tuttu kuski, jolla on autossa turvavyöt. Ja sopia, että hän
odottaa autonsa ja turvaistuimen kanssa sen aikaa, että saan asiani
hoidettua. Se ei sitten enää olekaan mitenkään halpaa.
Bogotan entisen
pormestarin, Enrique Penalosan kerrotaan tokaisseen, että
”kehittynyt valtio ei ole paikka, jossa köyhät ajavat omilla
autoillaan. Se on paikka, jossa rikkaat käyttävät julkista
liikennettä”. Niinpä. Monia niin sanotun globaalin etelän maiden
kaupunkeja on rakennettu vain autokansaa ajatellen. Ja kun vauraus on
lisääntynyt, autot ovat lisääntyneet, mutta julkinen liikenne on
rempallaan.
Kairossa on
metroverkko, mutta se ei valitettavasti yllä vielä meidän
kulmille. Zamalekiläiset nimbyt vastustavat metroasemaa, koska sen
pelätään vähentävän alueen hienostostatusta ja sitä pidetään turhana, koska ”kaikilla
zamalekilaisilla on auto”. [Tähän sellainen keskustelufoorumeilta tuttu hymiö, jolla on
ymmyrkäiset silmät]
Toissa viikonloppuna
kävelimme kuitenkin muutaman kilometrin metroasemalle ja otimme
junan toiselle expatien suosimalle asuinalueelle, Maadiin. Aikamme
siellä palloiltuamme paluumatka samaa reittiä ei houkutellut pitkän
kävelyn vuoksi - eikä taksikaan, turvaistuimen puuttumisen vuoksi.
Ratkaisu: soitimme Niilin varteen taksiveneen.
Taksivene vei meidät
vikkelästi Zamalekiin. Pikku-H hihkui ihastuksissaan koko matkan.
Reissun jälkeen meitä jäi arveluttamaan vain se, että
lapsestamme, joka lähti ensimmäiselle purjehduslomalleen alle kolme
kuukautta vanhana, kuoriutuukin moottoriveneilijä.
Liikenne Niilillä on
hämmästyttävän vähäistä ottaen huomioon katujen ruuhkat. Voisi
kuvitella, että kiireiset liikemiehet käyttäisivät enemmänkin
nopeita taksiveneitä. Joella operoi edullinen vesibussi, mutta emme
ole vielä saaneet selvää sen pysähdyspaikoista ja reiteistä.
Muut veneet ovat värikkäästi valaistuja party boateja ja
perinteisiä felucca-purjeveneitä, joilla purjehditaan vallitsevien
pohjoistuulten avulla ylävirtaan ja palataan virran mukana takaisin.
Felucca-veneitä auringonlaskun aikaan |
Kokonaan toinen juttu
on sitten se, että minnekä minä arkipäivisin Pikku-H:n kanssa
oikein menisin? Ei tuolla Downtownissa ole sen ihmeempää
oleskelupaikkaa. Pienet puistonriekaleetkin ovat lähinnä täällä
meidän saarella. Kairon kotiäidit kuluttavatkin aikaansa
jättimäisissä ostoskeskuksissa, jotka taas ei jaksa minua
houkuttaa. Parempi siis pysyä kotisaarella ja totuttautua
ajatukseen, että liikkumisen piiri on nyt pienempi.
P.S. Toistaiseksi
käyttämämme taksikuskimme Hamdy on muuten mainio mies. Linkin
videosta on kyllä melko paljon aikaa. Mies on nykyään
vanhempi ja auto uudempi, mutta Kairossa näyttää samalta.
No comments:
Post a Comment