Vaaleista ja vaaroista

”Ootte te rohkeita”. Tämä oli yleisin viesti, jonka kuulin kerrottuani, että muutamme Kairoon kahdeksi vuodeksi. Riippuen keskustelukumppanini sijoittumisesta Lähi-itään suhtautuvalla janalla (toisessa ääripäissä pelokas ja toisessa reipas), tarkemmat reaktiot vaihtelivat ”oi se on niin upea kaupunki ja siellä on NIIN ihanaa ruokaa” -tyyppisestä ihastelusta kohteliaisuuden alle piilotettuun kauhisteluun siitä, että viemme pienen lapsen lähes sisällissodan partaalla olevaan maahan.

Toki maan poliittinen tilanne huolestutti, ja huolestuttaa edelleen – mutta ei ehkä enää niinkään oman turvallisuutemme näkökulmasta vaan ennemminkin Egyptin demokratiakehityksen. Aika pian minulle alkoi hahmottua, että mielenosoitukset ovat hyvin paikallisia ja usein tiedossa etukäteen. Niitä pitää vaan välttää. Maaliskuisen yliopistolla tapahtuneen ja kuolonuhrejakin vaatineen kahakan aikaan olimme kymmenien kairolaisten kanssa kahvilassa juomassa mansikkapirtelöä.

Viime viikonloppuna kävimme Tahrir-aukion lähellä sijaitsevassa Egyptiläisessä museossa, jossa on hengästyttävä kokoelma faaraoiden hauta-aarteita. Museosta lisää myöhemmin, mutta samalle päivälle oli ennustettu Muslimiveljeskunnan mielenosoituksia eri puolille kaupunkia. Museolle johtava tie oli täynnä panssariautoja ja tankkeja, jokaisessa sotilaat valmiina toimiin. En tohtinut napata niistä kuvaa, mutta tästä Lonely Planetin nettiartikkelista näkee, miltä se näytti. Maan johdossa oleva armeija on todella isosti vastustamassa Muslimiveljeskunnan toimia. Yhtään mielenosoittajaa emme nähneet.

Tämä armeijan ristiretki näkyy katukuvassa presidenttiehdokas al-Sisin suurina julisteina, jossa luvataan putsata maa ”terrorismista” sekä valtiollisen televisiokanavan Nile TV:n jatkuvana ”terrorismia” käsittelevänä uutisvirtana. Kirjoitan sanan terrorismi lainausmerkeissä, koska kyse on ennen kaikkea retoriikan tasolla tapahtuvasta kampanjoinnista. On nimittäin todella vaikea muodostaa käsitystä siitä, millainen liike Muslimiveljeskunta loppujen lopuksi on. Sen piiriin kun näyttää mahtuvan niin maltillisia, köyhien puolesta kampanjoivia ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta toimivia henkilöitä kuin väkivaltaisiin iskuihin syyllistyneitä radikaaleja islamisteja – joiden vuoksi veljeskunta on nyt julistettu laittomaksi. 

Pelkäänpä, ettei terrorismipuheet ja veljeskunnan demonisointi ole kestäviä ratkaisuja väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja Egyptin kehityksen tukemiseksi. Välillä tulee jopa sellainen olo, että maan johdossa oleva armeija suorastaan janoaa ”jotain ammuttavaa”, ja siksi vastapuolta on härnättävä, jotta se erehtyisi tekemään väärän liikkeen. Tannoiset, yli viidellesadalle Muslimiveljeskunnan jäsenelle ilman kunnollista oikeudenkäyntiä annetut kuolemantuomiot ovat karmea osoitus nykyisestä hirmuvallasta. 

Al-Sisi voittanee vaalit, hänestä on jotenkin onnistuttu rakentamaan kansalaisten pelastajan muotokuva. Omasta näkökulmastani miellyttävimpänä ehdokkaana näyttäytyy Hamdeen Sabahi, maltillinen journalisti ja runoilija, jonka mielestä egyptiläisillä tulisi olla oikeus kahdeksaan asiaan: asuntoon, terveydenhuoltoon, ruokaan, ilmaiseen koulutukseen, työhön, reiluun palkkaan ja puhtaaseen ympäristöön. Sabahilta puuttuu kuitenkin taustaltaan kampanjaa tekevä puoluekoneisto, minkä vuoksi hänen uskotaan jäävän statistiksi – tai vetäytyvän viime metreillä al-Sisin hyväksi. Vuoden 2012 vaaleissa hän jäi kolmanneksi, muutaman prosenttiyksikön päähän toiselle kierrokselle menneistä Mohammed Morsista ja Ahmed Shafikista.

Vaalien klovnin tittelin myönnän meidän kaupunginosan paikallisvaikuttaja Mortada Mansourille, joka presidenttinä kieltäisi Twitterin ja Facebookin sekä alkoholin myynnin, koska ei halua nähdä juoppoja kaduilla. Silläpä nämä tämän maan ongelmat nuorison kouluttamattomuudesta järkyttäviin ilmanlaatuongelmiin ratkaistuu sitten.

Mutta takaisin meidän elämään täällä. Emme ole törmänneet ulkomaalaisiin kohdistuvaan negatiiviseen huomioon. Ihmiset toivottelevat tervetulleeksi Egyptiin ja Pikku-H herättää valtavasti ihastusta. Kairolaiset nuorista naisista vanhoihin pappoihin tulevat paijaamaan ja jopa pussailemaan lasta.

Egypti on surullisenkuuluisa naisiin kohdistuva häirinnästä, mutta olen itse toistaiseksi säästynyt siltä. Meidän kulmilla on totuttu vaaleaihoisiin naisiin - ja uskon, että lapsen kanssa liikkuminen vähentää huutelua.

Sehän jo tiedettiin, että vaarallisin asia lähes kaikkialla maalmassa on liikenne. Ja täällä mennään klassisesti yhtä liikennesääntöä noudattaen: se, jolla on isoin menopeli, menee ensin. Kenkää käyttävä on siis hierarkian viimeinen. Älkää siis pelätkö puolestamme lukiessanne Kairon mielenosoituksista. Toivokaa, että meillä soi päässä Lasten liikennelaulu.  

Taas mennään

Tämän blogin kirjoittaminen jäi kesällä 2012 gradun kirjoittamisen jalkoihin. Tuli muutto Suomeen ja uusi työ vei mukanaan. Vuonna 2013 syntyi ihana ilopillerimme pikku-H, ostimme Alibi-nimisen purjeveneen ja jännitimme uuden asuintalomme valmistumista. Tänä vuonna jouduimme jättämään kaksi viimeksimainittua joksikin aikaa taaksemme, sillä M sai töitä YK:lta. Muutimme Kairoon.

Herätän nyt tämän blogin uudelleen henkiin, sillä monet ovat sanoneet, että olisi mukava lukea elämästä Egyptissä. Yritetään.

Löysin läppäriltä blogin viimeiseksi päivitykseksi tarkoitettua tekstiä. Tämä jäi syksyllä 2012 kesken ja julkaisematta, mutta palataan nyt vielä hetkeksi Lontoon tunnelmiin.

Epilogi 

Lontoo loppui ihan liian nopeasti. Ihan liian nopeasti tuli se viimeinen ilta, jolloin pyöräilimme halki Angelin ja Cityn, Tower Bridgen yli Deptfordiin viemään polkupyörät Setä N:n luokse. Söimme high streetin vietnamilaisessa friteerattuja jelly fisheja ja kuuntelimme viereisen synttäriporukan karaokelaulua. Sellainen tyypillinen Deptfordin ilta. Sieltä me opiskeluvuoden aloitimme ja sinne sen myös päätimme.  

Elokuun viimeisen torstain aamuna palautimme gradut ja joimme Lincoln's Inn -puistossa shampanjaa. Samana iltapäivänä pakkasimme viimeiset kamat, siivosimme kämpän ja juutuimme kimpsuinemme ja kampsuinemme ensin ruuhkaan, sitten check in -jonoon ja lopuksi turvatarkastukseen. Kaksihenkinen mustalaisleirimme ehti kuitenkin viimeisellä minuutilla lentokoneeseen.  

Koneen käytävällä sain esimakua tulevasta: latriinista palatessani noin nelikymppinen suomalaismies löi minua vahingossa kyynärpäällä mahaan. Vuolaiden pahoittelujen - jotka olisivat seuranneet jos tämä olisi tapahtunut Lontoon metrossa - sijaan mies sanoi "Oho". 

Oho. 

Halusin mennä sanomaan koneen kapteenille, että käännytään jooko takaisin Heathrowlle, en halua mennä Suomeen. 

Onneksi kotimaa ei ottanut vastaan kauttaaltaan töykeästi. Uudella työpaikallani (jossa aloitin noin kymmenen tuntia kotiinpaluun jälkeen) on ollut mukavaa ja heti ekana Helsingin lauantaina juhlittiin rakkaan siskoni häitä. 

Mutta miksi Lontoo oli niin hyvä paikka olla?  

M muotoili asian hyvin muistaakseni joskus joulun tienoilla. Mehän olemme ihmisiä, joita vaivaa krooninen matkakuume: alkaa ahdistamaan, jos ei välillä pääse ajamaan vierailla metroilla, eksymään uudessa kaupungissa tai ihmettelemään erilaista luonnonympäristöä. Lontoossa tuo kuume oli yllättäen kokonaan pois, ei ollut tarvetta mennä minnekään. Lontoo oli itsessään se seikkailu. Aina löytyi uusia kaupunginosia joihin eksyä, erikoisia ravintoloita tai jotain jännää tekemistä. 

(Teksti loppuu tähän. Mielessä on varmaan ollut myös muita syitä, mutta en näköjään ole ehtinyt niitä kirjoittamaan.)

Kuva: kotikaupunginosamme Zamalek

Nyt siis kotikaupunkina on toinen miljoonakaupunki. Tämä ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta ei myöskään kovin kummoinen kulttuurishokki. Katsotaan, miten suhde Kairoon kehittyy.