Sunday, July 29, 2012

Urheilujuhlan tuntu


Meidän perheessä ei ole ollut tapana seurata urheilua. Isältäni on muun muassa mennyt ohi jotkut olympialaiset enkä itse vieläkään muista, miten paitsio määritellään. Isoimpiin urheilukisoihin liittyvät muistoni pystyn laskemaan yhden käden sormilla, lista tulee tässä:

1. Varhaisin muistoni on Galgaryn talviolympialaisten pariluistelun seuraaminen. Siellä oli yhdellä (muistaakseni) neuvostoliittolaisella naisella aivan hurjan nätti lemmikinsininen puku ja toivoin kovasti sen parin voittavan. En muista, miten kävi.

2. Sitten oli se kun Toni Nieminen hyppi voitokkaasti kauhean pitkiä mäkihyppyjä, mutta mitkä kisat ne oli?

3. Taisin kyllä katsoa vikan erän siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti ekan kerran MM-kultaa. Ja taisin katsoa vikan erän myös siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti tokan kerran MM-kultaa. Jääkiekko on ylipäätään varsin epäkiinnostava laji: ukot on kuin avaruuskävelylle pukeutuneita (= ei silmänruokaa lain) ja jääkiekkoa pelataan muutenkin vain kuudessa maassa: Suomessa, Ruotsissa, Venäjällä, Kanadassa, Jenkeissä ja Tsekeissä. Tiesittekö muuten, ettei The Guardianin urheilusivujen Sports A-Z-osastossa ole ollenkaan kohtaa ”ice hockey”. Hihhih.

4. Olen kerran ollut katsomassa vakavaa jalkapalloa, se oli Buenos Airesissa Boca Juniorsin matsi. Täällä Islingtonissa harkitsin että pitäisi ehkä mennä katsomaan kotijoukkueen Arsenalin peli tuohon niiden valtavalle stadionille, mutta lippujen hankinnasta ilman jotain klubikorttia ei ota erkkikään selvää.

Ja viidettä ei just tule mieleen mutta urheilu-uutisista luen kyllä aina Sari Multala -jutut ja haaveilen omasta Laser-jollasta.

Mutta. Palasin siis kahden kuukauden Aasian-reissultani kaupunkiin, jossa on parhaillaan meneillään kesäolympialaiset. Se vaikuttaa elämääni niin, että jos vahingossa eksyn pyöräilemään olympiakaistalla, voin saada 130 punnan sakot. Siis ihan vaan pyöräilystä. Ja ilmeisesti sakot voipi napsahtaa myös, jos mainostaisin blogiani kirjoittamalla tähän ”Kesä 2012” englanniksi.

No, juhlatunnelmaan päästiin torstaiaamuna viime viikolla, kun heräsimme aamulla kadulta kantautuvaan älämölöön ja diskojytään. Cally Road oli liputettu värikkäin viirein ja pian sieltä ajoikin kisojen sponsoriautoja ”Hello Islington!” -kyltein ja niiden perässä olympiatuli. Nyt on sekin nähty, eikä tarvinnut kuin loikata olkkarin ikkunasta etuparvekkeelle. (Parvekkeelle kun ei ole ovea.)

Siinä se soihtu menee!


Vaan pitihän sitä vähän lähteä ihmettelemään itse kisatouhuja. Lajinvalinta oli helppo, koska ilmaiseksi piti päästä: maantiepyöräily. Sitä paitsi koko Britannia oli vielä lauantaiaamupäivällä ihan täpinöissään miesten pyöräilystä, koska hipsteripulisonkinen maanmies Bradley Wiggins oli juuri voittanut Tour de Francen ja uhosi auttavansa vikkeliin sprintteihin kykenevän kaverinsa Mark Cavendishin olympiakullalle. Päätimme polkea Richmond Parkiin katsomaan touhua.

Sijoituimme taktisesti Richmond Gatelle, jossa yhteensä 240 kilometrin reitti tekee lähes terävän kulman. Ajateltiin, että niiden on pakko ajaa siitä hitaasti. Tunnin odottelun jälkeen ohi ajoi ensin ainakin kolmekymmentä kyttää ja sitten – Viuh! Viuh! Viuh! - pyöräilijät viuhahti kahdessa sekunnissa silmien edestä. Kaikki paitsi sveitsiläinen Fabian Cancellara -parka, joka ei hoksannut kääntyä vaan tömähti päin aitaa.

Olin unohtanut kameran kotiin ja kännykästä loppui muistikortti kun yritin ottaa viuhahduksesta videota. Onneksi kaikkien huoltoautojen jälkeen tuli vielä yksi argentiinalainen kilpailija, joten cracias vaan hänelle, että sain edes yhden näpsyn muistoksi tapahtumasta. Jäimme salakuuntelemaan tuloksia viereisen seurueen radiosta ja huonostihan siinä briteille sitten kävi. Onneksi Lizzie Armitstead sotki tänään hopealle, kansakunnan orastava kiinnostus pyöräilyä kohtaan ehkä säilyy.

Siinä se argentiinalainen menee!

Nyt on olympialaiset suoritettu. Saatanpa kuitenkin vähän katsoa purjehdusta netistä tulevina päivinä. Gradustakin puuttuu enää 8000 sanaa.

Fillarikisassa oli fillariambulanssit.

Thursday, July 5, 2012

Mangon taikaa


Mangokauppa Bettiahissa


"Bihar ei ole kiva!", huudahti Incredible India -julistein varustetun turisti-infon kaveri Delhissä, kun jouduimme taksikuskin kanssa kysymään reittiä hotellilleni ja menin mainitsemaan, minnepäin olen matkalla.

Eikä se ihan väärässä ollut. Biharin kaupungit ovat meluisia ja haisevia likakasoja on siellä täällä. Joka paikka on täynnä roskaa. Miehet pissii siellä  täällä  kaduille vaikka ovat ihan selvinpäin. Liikenne on kaaottista. Asioiden järjestäminen on hidasta ja hankalaa.

Yksi kiva asia tästä paikasta on joka tapauksessa helppo keksiä: mangot. Bihar on kuuluisa mangoistaan, eikä suotta. Ihanat keltavihreät möllykät ovat mehukkaita ja makeita, ja kadunvarret ovat täynnä mangonmyyjien kärryjä. Kilo suosikkihedelmiäni maksaa alle euron.

Seuraavaksi mieleen tulee granaattiomenat ja litchit. Ja toki täältä, kuten kaikkialta maailmasta, löytyy paljon mukavia ihmisiä.

Olen nyt siis kahden opiskelukaverini, S:n ja S:n kanssa Biharissa keräämässä graduaineistoani. Vietimme pari viikkoa Biharin pohjoisimmassa districtissä West Champaranissa ja kävimme haastattelemassa ihmisiä kolmessa kylässä. Mielenkiintoista, mutta välillä vähän uuvuttavaa yli 40 asteen lämmössä.



Biharilainen pikkutytto

Bihar on köyhimpiä Intian osavaltioita ja tutkimusalueellamme on vaikka mitä ikävää: jokavuotiset tulvat tuhoavat satoa, lapsia joutuu ihmiskaupan uhreiksi ja valtasuhteet pitävät köyhimpiä kurjuudessa. Oma tutkimustehtäväni on selvittää, mitä luonnonvaroja kylien väki käyttää hyväkseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, mitä niiden ylläpitäminen edellyttää ja mitä esteitä niiden käyttämiselle on. Toinen S tutkii ympäristökatastrofi- ja kehitysohjelmien yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia ja toinen S keinotekoisia tulvaesteitä.

Yksi tutkimuskylistamme

Tutkimushommat jäi omalta osaltani muutamaksi päiväksi tauolle, kun kävi niin mahtava juttu, että M sattui matkustamaan Nepaliin kehy-hommiensa ja oman gradunsa vuoksi. Bettiahista, jossa asuin kenttätöiden ajan, on Kathmanduun linnuntietä mitattuna matkaa vain 130 kilometriä. Vaan toisinaan lähelle on pitkä matka.

Olin toivonut pääseväni lähtemään reissuun aikaisin aamulla, mielellään kuuden maissa, mutta kun ei kellään muulla mikään kiire ollut minnekään niin mitä sitä hötkyilemään. Matkaan päästiin kello 10. Bettiahista hypättiin bussiin (isäntämme lähti ystävällisesti saattamaan minua rajalle), joka ei kuitenkaan mennyt suoraan rajakaupunkiin Raxauliin vaan jonnekin ihan muualle. Sieltä muualta neuvottelimme itsemme "jeeppiin", joka ei lähtenyt ennen kuin se oli tupaten täynnä populaa (itse istuin isännän kanssa pelkääjän paikalla, eikä siinä tosiaan ollut kahta penkkiä) ja katolla kolme-neljä kaveria. "Jeeppi" jätti meidät kilometrin päähän rajalta, joten matka jatkui fillaririksalla. Rajamuodollisuudet menivät leppoisasti (tai no, Nepalin viisumi olisi pitänyt maksaa US dollareilla, mutta väpättävä alahuuli sai rajaukkelit heltymään ja veloittamaan viisumin rupioissa) ja olin Nepalin puolella Birganjissa vähän ennen kello kahta.

Birganjista autottomalla Kathmanduun menijällä on kaksi vaihtoehtoa: pääkaupunkiin pääsee joko bussilla, joka kestää yhdeksän tuntia - tai lentokoneella, joka kestää 15 minuuttia. Siinä on nimittäin vähän kukkulaa välissä.

On siis tilanteita, jolloin lentokone on perin houkutteleva vaihtoehto. Mutta valitettavasti minulle kerrottu tieto, että koneissa on aina tilaa ja että lipun voi ostaa samalle päivälle Birganjista, oli höpöä.

Bussini lähti iltakahdeksalta, joten notkuin muutaman tunnin Birganjissa ihmisten tuijoteltavana ja saavuin Kathmanduun aamuviideltä. Reipas Aasian-matkaaja pääsi vihdoin näkemään heilansa. M:n ensi töikseen ojentama kasvoliina meni yhdestä pyyhkäisystä pikimustaksi.

Miniloma Kathmandunlaakossa oli joka tapauksessa mitä hauskin. M opetti miten ajetaan kuoppaista mäkeä alas maastopyörällä tosi lujaa ja illalla juotiin kylmää kaljaa. Jakartalaisten NGO-tuttujen antama kaunis hame, Kalimantanin tulkkini lahjoittama kaulakoru ja Bettiahin perheeltä (jonka luona asuimme) saamani nätti valkoinen paita pääsivät käyttöön kun saimme kutsun häihin. Mitään juhlavaatetta, koruista nyt puhumattakaan, ei ollut lähtenyt Lontoosta mukaan joten kävipähän kerrankin kätevästi.

Fillaroimassa Kathmandunlaaksossa

Paluumatkalle Bihariin lähdin sillä vartin lennolla. Buddha Airin 18-paikkaisen koneen toinen länkkärimatkustaja oli brittiläinen Hare Krisha -heppu, jolla oli hatussa hieno kokoelma muovieläimiä ja Kinder-yllätysmuna-yllätyksiä. Intian rajalla odottelimme lounaalla olevaa rajaviranomaista, hän tarjosi minulle kasvispapanoita ja soitti haitaria.

Miksei ihmislapsilla ole hantaa?

Raxaulista matkustin Biharin pääkaupunkiin Patnaan S:n ja S:n luo. Kirjoittelemme täällä parhaillaan gradujamme vielä tänään ja lähdemme huomenna pienelle Etelä-Bihar -kierrokselle ja sitten Delhiin ja kotimatkalle.

Edelliseltä Intian-reissultani salakuljetin kotiin viisi kiloa mangoja. Veikkauksia, millainen lasti lähtee tällä kertaa mukaan?

Sunday, June 3, 2012

Perjalanan



Asiat ovat menneet nyt niin, että minä sijaitsen Indonesiassa. (Perjalanan = travel, journey, expedition)

Saavuin tänne toukokuun puolivälin jälkeen, ensimmäisenä päämääränäni Siemenpuu-säätiön Indonesia-ohjelman kumppanuustapaaminen Keski-Sulawesilla. Tämä on kolmas matkani Indonesiaan ja kuten usein käy, nytkin tuntuu siltä että mitä enemmän näen ja opin, sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee - erityisesti Indonesian hallintorakenne ja erilaiset metsäalueluokittelut.

Kumppanuustapaaminen oli Ngata Toro -nimisessä kylässä, jota et löydä Google Earthin hakutoiminnolla. Kylä sijaitsee Lore Lindun kansallispuiston keskellä, ja voit uskoa, että näkymät sademetsään oli hienot. Kolmipäiväinen tapahtuma alkoi kyläläisten järjestämällä traditionaalisella vastaanottoseremonialla, jota ei kuulemma oltu pidetty pitkään aikaan. Minut puettiin juhlapaitaan ja topi-hameeseen ja kylän vanhin suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Koska en tuntenut etikettiä, päätin diamond jubilee -hengessä kuvitella olevani kuningatar Elizabeth Commonwealth-kierroksella, puhua pukahtamatta mutta jäykästi hymyillen. En kuitenkaan vilkuttanut. Seremonian jälkeen aloitettiin seminaari, jossa puhuttiin sekä Lore Lindun alueen haasteista että koko maan metsäkonflikteista.
Matkalla seremonioihin

Seuraava päivä pyhitettiin kokoustamiselle. Kokouksessa pohdittiin, miten Siemenpuun indonesialaiset kumppanijärjestö voisivat löytää ratkaisuja näihin metsäkonflikteihin. Tilanteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla Indonesian saaristoa, vaikka perusongelma on sama: paikallisyhteisöjen oikeus käyttää metsiä on vaarantunut, toisaalla öljypalmu- ja akaasiaplantaasien vuoksi, toisaalla valtion tiukan hallintapolitiikan takia.
Tässä raivataan tilaa palmuöljyplantaasille Kalimantanilla

Ronald ylittämässä puroa
Ngata Torossa haasteena on neuvotella hallinnon kanssa kansallispuiston käyttämisestä perinteisiin elinkeinoihin ja Keski-Sulawesia valtaavien kaivosyhtiöiden torjuminen. Kolmantena kumppanuustapaamisen päivänä teimmekin retken maastoon tutustumaan tilanteeseen. Lore Lindussa on kummituseläimiä, mutta niiden näkemiseen olimme väärään vuorokaudenaikaan liikkeellä. Retki oli kuitenkin mukavan vaihteleva, metsän siimeksestä riisipelloille ja kaakaoviljelmille sekä monen monta kertaa leveän puron yli. Oppaanamme ollut metsäpoliisi kehui minua vahvaksi, kun kipitin hengästymättä rinnettä ylös alas. Suomalaisen ympäristöaktivistin erottaa nimittäin indonesialaisesta se, että ensimainittu ei polta ketjussa tupakkaa.

Keski-Sulawesilta matka jatkui Kalimantanille, Indonesian puolelle Borneota. Tutustuin lähemmin erään Siemenpuun kumppanijärjestön, Menapakin, toimintaan Teluk Sumbangin kylässä. Teluk Sumbangissa haasteena on torjua kaivosyhtiöiden ja öljypalmuplantaasien leviäminen kylää ympäröiville alueille, joista kylän dajakkiväki saa elantonsa. Metsäretken lisäksi mieleenpainuva kokemus oli sopivasti sattuneet häät, joihin sain kutsun. Häävieraiden kännykkäkameroille taisi tallentua useampi kuva minusta kuin hääparista.

Tanssia hääjuhlissa. Morsiusparin osana on istua edessä korokkeella, kun muut juhlii sydämensä kyllyydestä.


Koska Teluk Sumbangin matka meni aikataulun mukaan ja seuraava tilaisuus on vasta huomenna maanantaina Jakartassa, pääsin viettämään pari vapaapäivää. Matkasin Derawanille, joka on pieni saari kolmen tunnin matkan päässä Beraun kaupungista. Saaressa on kylä, jonka asukkaat osoittautuivat hyvin herttaisiksi. Pohdiskelin, että onkohan saarissa elävien ihmisten ystävällisyys ja tietynlainen rentous universaalia? Siihen nimittäin törmää myös Itämerellä ja Välimerellä.

Derawanin pääkuja

Kävin sukeltamassa sekä ihmettelemässä Kakaban saareen kauan aikaa sitten merestä eristynyttä järveä, jossa meduusat ovat menettäneet polttamiskykynsä. Snorklailin valtavan rauskun vierellä ja näin myös vastakuoriutuneiden, pikkuruisten merikilpikonnien ottavan ensiaskeleensa ja kipittävän mereen. Yksi kilpikonnanpojista säikähti vettä ja palasi pikaiseen rannalle, kun muut lähtivät uimaan. Se kokeili vettä pariin otteeseen ja vaikutti epäröivältä, mutta lopulta sekin katosi öiseen valtamereen. Katselin poikasten menoa liikutuksenkyyneleet silmissä. Toivottavasti ne kasvavat yhtä vanhoiksi ja suuriksi kuin vanhempansa. Näin myös yhden emokilpikonnan palaavan mereen munintareissultaan.

Palasin tänään Jakartaan, josta jatkan huomisen kokouksen jälkeen tiistaina eteenpäin. Sydän halajaa kotiin M:n luo Lontooseen, mutta sinne en vielä pääse. Matkustan nimittäin seuraavaksi kuudeksi viikoksi Intiaan, Biharin osavaltioon, jonne menen keräämään ekosysteemipohjaisia ilmastonmuutoksen sopeutumiskeinoja käsittelevän maisterintutkielmani (onko se nyt sitten gradu vai ei??) aineiston.

Aasia. Riisi pysyy, kastikkeet vaihtuu.


Thursday, April 12, 2012

Masters of Disasters

Istuin kerran syksyllä opiskelukavereideni kanssa miettimässä, miten voisimme "brändätä" osaamistamme etenkin potentiaalisten tulevaisuuden työnantajien ja yhteistyökumppanien suuntaan. Päädyimme perustamaan blogin.

Blogin nimi on "tietysti" Masters of Disasters (vaikka meistä tulee virallisesti artsun maistereita, humanistisosiologimaantietelijöitä kun olemme) ja kirjoituksemme kumpuavat vuoden aikana opituista ja koetuista asioista. "Tuumasta toimeen" -tyyppistä luonnetta edustava opiskelukaverini S pisti blogin pystyyn ja keräsi meiltä varastoon liudan tekstejä, joita hän aikoo nyt keväällä julkaista noin viikon välein.

Jostain syystä minun teksti arvottiin blogin aloittavaksi tekstiksi. Kirjoitan siinä ekosysteemiperustaisesta lähestymistavasta ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ja sen pääsee lukemaan tästä linkistä.

Meillä on myös Facebook-sivu, jota saa tykätä!

Blogissa tullaan käsittelemään myös ei-ilmastoaiheisia luonnonkatastrofeja. Kuvassa Mount Merapi, joka purkautui viimeksi vuonna 2010.

Saturday, March 17, 2012

Raporttia Sternistä ja vähän muustakin

Kuva: Lintuja Thamesilla


Oho, edellisen blogitekstini kuvituksena oli lunta! Se pysyi maassa ehkä kolme päivää. Nyt on jo pitkään pyöräilty aurinkoisessa kevätsäässä. Pistää ajattelemaan ilmastonmuutosta.

Lord Nicholas Stern, ekonomisti, jonka kuuluisa raportti ilmastonmuutoksen taloudellisista seurauksista ilmestyi vuonna 2006, piti LSE:llä kolmen yleisöluennon sarjan. Stern toisti moneen kertaan, että seuraavat kymmenen vuotta ovat kriittisiä päästöjen vähentämisen suhteen. Tässä joitain hajanaisia ajatuksiani Sternin luennoista, kokonaisuudessaan ne löytyvät LSE:n sivuilta.



Stern aloitti lyhyellä muistutuksella ilmastonmuutoksen fysikaalisista perusteista sekä loistavalla kiteytyksellä siitä, miten ilmastonmuutosdenialistit vaiennetaan. Hän totesi, että tieteellistä ilmastotutkimusta on jo tarpeeksi, jotta riskien voidaan arvioida olevan vakavia ja todellisia. Vaarallisinta Sternin mukaan olisi nyt myötäillä ilmastodenialistien mielipiteitä tiedon epävarmuudesta ja odotella uusia tutkimuksia. Jokainen kasvihuonekaasuja vähentävään teknologiaan sijoitettu dollari ennen vuotta 2020 muuttuu vuoden 2020 jälkeen 4,30 dollariksi, jos viivyttelemme investointeja mutta haluamme pysäyttää ilmaston lämpenemisen kahteen celsiusasteeseen. Stern painotti, että juuri nyt on erittäin vastuutonta ja vaarallista väheksyä ilmastonmuutoksen potentiaalisia riskejä. Tässä vaiheessa jäin pohtimaan, että olinkohan vienyt täyteentulleessa auditoriossa paikan joltain, jonka kuuluisi kuulla nämä puheet enemmän kuin minun.

Sternillä oli jo raportissaan ja on edelleen kuitenkin vankka usko teknologiaan ja siihen, että ihmiskunta ryhtyy edistämään päästöjä vähentävää teknologiaa terhakkaasti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman voimakasta poliittista johtamista. Stern esitteli joitain innovaatioideoita, joita voi olla tarpeen ottaa käyttöön. Näihin kuului muun muassa nykyisen ydinjätteen jalostaminen ydinenergiaksi (Stern huomautti tässä välissä pariinkin otteeseen, että "tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta"), aurinkopaneelina toimivan maalin kehittäminen ja lihan korvaaminen teollisella proteiinilla. Stern muistutti myös, että esimerkiksi tuulivoiman (maalla sijaitsevien tuulimyllyjen) hinta per megawatti on laskenut reippaasti viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.

Yhdestä asiasta olin Sternin kanssa eri mieltä. Hän näki, että Indonesiassa voitaisiin lisätä öljypalmun viljelyä joutomailla sademetsien raivaamisen sijaan. Asia on kuitenkin melko ongelmallinen. Sopivan joutomaan olemassaolosta ei ole oikein tietoa, arviot hehtaarimääristä vaihtelevat hurjasti, ja luonnollisesti koko joutomaan määritelmä on hankala. Lisäksi Sumatralla tehty laaja tutkimus osoitti, että "joutomaidenkin" ottaminen öljypalmun viljelyyn heikentää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Itse olen sitä mieltä, että öljypalmulle ei tulisi osoittaa enää yhtään enempää viljelyalaa, ja ilmastonäkökulmasta tähän monella tavalla ongelmalliseen raaka-aineeseen pitäisi puuttua muun muassa puristusjätteiden käsittelyä parantamalla.

Stern esitteli myös eri maiden hankkeita kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Esimerkiksi Kiina, jonka rooli Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisessa vuonna 2009 lieni hyvin merkittävä, on asettanut itselleen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Myös Korealla on viisivuotinen Green New Deal -hanke, jolla rahoitetaan uusiutuvan energian hankkeita ja energiatehokkuutta.

Toisen luennon päätteeksi yritin kerätä rohkeutta kysyäkseni, miten Sir Nicholas näkee YK:n roolin tässä tilanteessa, jossa ilmastokokoukset ovat olleet pettymys yksi toisensa jälkeen. Kun monet maat - ja EU - kuitenkin tekevät edistyksellistä ilmastopolitiikkaa, niin onko vaarana, että YK epäonnistuneine jättikokouksineen itse asiassa hidastaa tätä kehitystä. Juuri kun olisin uskaltanut viitata, ei enää otettu yleisökysymyksiä. Onneksi kolmas luento olikin sitten pitkälti vastaamista kysymykseeni.

Ja vastaus tiivistettynä oli, että Stern uskoo edelleen YK-järjestelmään ja että ilman Kööpenhaminan, Cancunin ja Durbanin pieniä askelia tilanne olisi vielä huonompi.

Semmoisen mielenkiintoisen yksityiskohdan Stern myös mainitsi, että Al Gore oli rupatellut hänelle, että Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on siirtänyt ilmastoasiat seuraavalle vaaliakaudelle. "Gore sanoi, että Obama ottaa ilmaston sitten ensi kaudella esille jos tulee valituksi, ja on kyllä tosi varmaa, että hän tulee valituksi". Jeps. Nou hätä.

Sterniltä kysyttiin lopuksi, miten hänen mielestään ympäristöjärjestöjen kannattaisi kampanjoida ilmastokysymyksessä. Hän sanoi, että Friends of the Earth (Maan ystävät) on tehnyt hyvää työtä, mutta otti selvästi etäisyyttä järjestöihin ja kampanjointiin. Stern muistutti olevansa ennen kaikkea tiedemaailman edustaja, vaikka onkin mukana myös politiikassa. Ihmettelin hieman Sternin näkemystä, jossa kantavana ajatuksena tuntuu olevan, että kunhan ihmiset vaan saavat tarpeellisen tieteellisen tiedon, niin asioita alkaa tapahtumaan. Itse näen, että ympäristöjärjestöillä on tärkeä tehtävä tieteeseen perustuvan tiedon ja ilmastohuolen popularisoinnissa ja tekemisessä ymmärrettäväksi suurelle yleisölle.

Seuraavalla viikolla koin Eurooppa-innostuneisuutta, kun menin kuuntelemaan saksalais-ranskalaista vihreää meppiä Daniel Cohn-Benditiä, joka piti EU-luennon meillä King'sillä. Aluksi oli todettava, että LSE voittaa King'sin yleisöluentojärjestelyissä kuusi-nolla. Luento pääsi alkamaan puoli tuntia myöhässä, koska selvisi, ettei kyseisessä salissa saa health & safety -säännösten mukaan seistä vaan kaikilla pitää olla istumapaikka. Cohn-Bendit oli vetänyt koko ison juhlasalin täyteen ja me myöhään tulleet, silmämääräisesti noin kolmisenkymmentä ihmistä, seisoskelimme seinänvierustoilla. "Etsikää syli, johon voitte istua", heleä-ääninen nainen kuulutti edestä. Vilkaisin kanssayleisöä ja ainakin yksi siististi pukeutunut herrasmies taputti reisiään ja sanoi, että tänne vaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Lopulta meille saatiin järjestettyä videoyhteys toiseen luentosaliin. Cohn-Bendit aloitti huomauttamalla, että nyt oli kyllä kyseessä ihan Britannian omat säännökset eikä mitkään EU-direktiivit.

Jos Sternin luento oli hyvä muistutus aikamme suurimmasta haasteesta, Cohn-Bendit ruokki minussa asuvaa vihreää federalistia. Euroopan unioni on esimerkiksi ympäristönsuojelussa paljon kansallisvaltioita parempi toimija. Erinomainen referaatti Daniel Cohn-Benditin puheesta löytyy täältä, joten en referoi sitä sen enempää.

Innostavien luentojen lisäksi olemme nauttineet siitä, että kaikkeen voi liittää alkoholin.

Science Museumissa järjestetään nimittäin kuukausittainen Lates-ilta, jolloin häädetään lapset koteihinsa ja pystytetään viinibaareja käytäville. Aikuiset saavat ottaa huikkaa ja painella vekottimien nappeja rauhassa. Viime Lates-illassa esiintyi myös Setä N mongolialaista kurkkulaulua laulaneen artistin kanssa. Pohdimme M:n kanssa valkkarilasin ääressä lääketieteen historiaa ja ihmiskunnan tulevaisuutta ja totesimme, että onpa ihanaa elää nyt eikä sata vuotta sitten tai sadan vuoden päästä.




Toinen mahtava juttu oli The Night Shift -ilta, johon meidät houkutteli ystävät O ja D. Maineikas orkesteri Orchestra of the Age of Enlighment soitti Bachia leppoisassa tunnelmassa Royal Elizabeth Hallissa. Neljän punnan hintaiseen opiskelijalippuun sisältyi viinilasi ja konsertissa sai taputtaa ja viheltää jos siltä tuntui. Hurja cadenza pisti ihmiset ainakin hymyilemään, vaikka klassisen konsertin perinteinen käyttäytymiskoodi pitikin kädet aisoissa.

Jos tulet Lontooseen niin ajoita tulemisesi Night Shift -konsertti-iltaan!

Saturday, February 11, 2012

Kaikki hyvin, mama


Kuva meidän makuuhuoneen ikkunasta: talvi on tullut. Etualalla näkyvä laatikko on edellisen asukin tuohon tasanteelle (alakerran asunnon extension) hylkäämä kertakäyttögrilli.



Hei vaan!

Suomennan tähän alkuun osia viime viikolla eteeni saamastani paperista:
__________________________________

RISKIEN ARVIOINTI
1. Identifioi seuraavissa otsikoissa mainitut riskit
2. Jaottele riskit High/Medium/Low
3. Erittele keinot, jolla on pyritty vähentämään riskejä

Otsikot:
- Fyysisen ympäristön uhat, kuten sään ääri-ilmiöt, vuoret, vesi jne
- Biologiset uhat, kuten vaaralliset kasvit, eläimet ja hyönteiset
- Kemikaaliset uhat
- Yhteiskunnalliset ja muut uhat, kuten vaaralliset rakennukset, liikenne, altistuminen rikollisuudelle jne.
__________________________________

Tällainen lomake piti siis ajatuksella lukea ja ruksittaa internetin oppimisympäristössä olleeseen kohtaan, että jepulisjee, on luettu, ennen kuin pääsi tekemään harjoitustyötä.

Ja se harjoitustyö? Lähdettiin tuohon kampuksen ympärille Strandiin pyörimään Garmin-merkkisten gps-laitteiden kanssa merkitsemään randomisti valituista paikoista koordinaatteja ylös. Koordinaatit muutettiin myöhemmin tietokoneluokassa desimaaleiksi ja iskettiin paikkatietojärjestelmään.

Kukaan kurssilainen ei tiettävästi jäänyt vedenpaisumuksen tai auton alle tai tullut Trafalgar Squarelta liihahtaneen jättiläispulun syömäksi. Ehkäpä siksi, että erilaisiin riskeihin oli varauduttu etukäteen. Yliopisto pitää suojateistaan huolen.

No sitten tuli vähän lunta ja himpun verran pakkasta, ja tilanne nimettiin Big Chilliksi ja jotakuta Cityn toimistotyöntekijää oli pyydetty pysymään kotona. Suomalainen (joka on tietysti myös juossut kouluikäisenä ympäri Itä-Helsinkiä jumppatuntien suunnistusharjoituksissa ihan ilman mitään riskianalyysejä) siinä sitten tietysti hekottaa että voi voi näitä hassuja.

Lumi suli yhtä nopeasti kuin oli satanutkin ja isoin hässäkkä asiasta taisi syntyä suomalaisilla facebook-sivuilla.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että nyt menee hirveän hyvin. Tässä tapahtuneita asioita:

1. Meillä on polkupyörät! Itse löysin Camdenista käytettyjen pyörien kaupasta oikein sievän Raleigh Clubman Ladyn (varsinainen poikatyttöpyörä!), joka tuntui heti omalta. M taas pisti kuntoon isoisoisänsä (kyllä, isoisoisänsä) Dawes Diploman, joka on hoitanut suvussa lähinnä sisustuselementin virkaa.

Tässä M:n pyörä valmiina ajeluun 30 vuoden odotuksen jälkeen:


2. Me ollaan saatu uusia ystäviä! Pekka Haaviston presidenttikampanja yhdisti ihmisiä täällä Lontoossakin. Tähän mennessä on jo ehditty kiskoa Pekka-kaljat Victoria-aseman pubissa viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä, napsia Pekka-naamarikuvia Big Benin edessä ja ottaa Pekka-löylyt suomalaisella kirkolla ennen toisen kierroksen vaalivalvojaisia - ja tietysti sopia, että pidetään jatkossakin yhteyttä. Uuden ystävän M:n myötä päästiin myös kuuntelemaan Slow Club -nimistä bändiä Heaveniin. Ihastuimme erityisesti ujoon basistiin, joka ei näköjään edes tallentunut kännykän muistikortille.