Meidän perheessä ei
ole ollut tapana seurata urheilua. Isältäni on muun muassa mennyt
ohi jotkut olympialaiset enkä itse vieläkään muista, miten
paitsio määritellään. Isoimpiin urheilukisoihin liittyvät muistoni
pystyn laskemaan yhden käden sormilla, lista tulee tässä:
1. Varhaisin muistoni
on Galgaryn talviolympialaisten pariluistelun seuraaminen. Siellä
oli yhdellä (muistaakseni) neuvostoliittolaisella naisella aivan
hurjan nätti lemmikinsininen puku ja toivoin kovasti sen parin
voittavan. En muista, miten kävi.
2. Sitten oli se kun
Toni Nieminen hyppi voitokkaasti kauhean pitkiä mäkihyppyjä, mutta mitkä kisat ne
oli?
3. Taisin kyllä katsoa vikan
erän siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti ekan kerran
MM-kultaa. Ja taisin katsoa vikan erän myös siitä jääkiekkomatsista,
kun Suomi voitti tokan kerran MM-kultaa. Jääkiekko on ylipäätään varsin
epäkiinnostava laji: ukot on kuin avaruuskävelylle pukeutuneita (= ei silmänruokaa lain)
ja jääkiekkoa pelataan muutenkin vain kuudessa maassa: Suomessa,
Ruotsissa, Venäjällä, Kanadassa, Jenkeissä ja Tsekeissä.
Tiesittekö muuten, ettei The Guardianin urheilusivujen Sports A-Z-osastossa ole ollenkaan kohtaa ”ice hockey”. Hihhih.
4. Olen kerran ollut
katsomassa vakavaa jalkapalloa, se oli Buenos Airesissa Boca
Juniorsin matsi. Täällä Islingtonissa harkitsin että pitäisi ehkä mennä katsomaan kotijoukkueen Arsenalin peli tuohon niiden valtavalle stadionille, mutta lippujen hankinnasta ilman jotain klubikorttia ei ota erkkikään selvää.
Ja viidettä ei just
tule mieleen mutta urheilu-uutisista luen kyllä aina Sari Multala
-jutut ja haaveilen omasta Laser-jollasta.
Mutta. Palasin siis
kahden kuukauden Aasian-reissultani kaupunkiin, jossa on parhaillaan
meneillään kesäolympialaiset. Se vaikuttaa elämääni niin, että
jos vahingossa eksyn pyöräilemään olympiakaistalla, voin saada
130 punnan sakot. Siis ihan vaan pyöräilystä. Ja ilmeisesti sakot voipi napsahtaa myös, jos mainostaisin blogiani kirjoittamalla tähän ”Kesä 2012” englanniksi.
No, juhlatunnelmaan
päästiin torstaiaamuna viime viikolla, kun heräsimme aamulla
kadulta kantautuvaan älämölöön ja diskojytään. Cally Road oli
liputettu värikkäin viirein ja pian sieltä ajoikin kisojen
sponsoriautoja ”Hello Islington!” -kyltein ja niiden perässä
olympiatuli. Nyt on sekin nähty, eikä tarvinnut kuin loikata
olkkarin ikkunasta etuparvekkeelle. (Parvekkeelle kun ei ole ovea.)
Siinä se soihtu menee! |
Vaan pitihän sitä
vähän lähteä ihmettelemään itse kisatouhuja. Lajinvalinta oli
helppo, koska ilmaiseksi piti päästä: maantiepyöräily. Sitä paitsi koko
Britannia oli vielä lauantaiaamupäivällä ihan täpinöissään
miesten pyöräilystä, koska hipsteripulisonkinen maanmies Bradley
Wiggins oli juuri voittanut Tour de Francen ja uhosi auttavansa vikkeliin
sprintteihin kykenevän kaverinsa Mark Cavendishin olympiakullalle.
Päätimme polkea Richmond Parkiin katsomaan touhua.
Sijoituimme taktisesti
Richmond Gatelle, jossa yhteensä 240 kilometrin reitti tekee lähes
terävän kulman. Ajateltiin, että niiden on pakko ajaa siitä
hitaasti. Tunnin odottelun jälkeen ohi ajoi ensin ainakin kolmekymmentä kyttää
ja sitten – Viuh! Viuh! Viuh! - pyöräilijät viuhahti kahdessa
sekunnissa silmien edestä. Kaikki paitsi sveitsiläinen Fabian Cancellara -parka,
joka ei hoksannut kääntyä vaan tömähti päin aitaa.
Olin unohtanut kameran
kotiin ja kännykästä loppui muistikortti kun yritin ottaa
viuhahduksesta videota. Onneksi kaikkien huoltoautojen jälkeen tuli
vielä yksi argentiinalainen kilpailija, joten cracias vaan hänelle,
että sain edes yhden näpsyn muistoksi tapahtumasta. Jäimme
salakuuntelemaan tuloksia viereisen seurueen radiosta ja huonostihan
siinä briteille sitten kävi. Onneksi Lizzie Armitstead sotki tänään
hopealle, kansakunnan orastava kiinnostus pyöräilyä kohtaan ehkä säilyy.
Siinä se argentiinalainen menee! |