Monday, September 26, 2011

Uusi kotikaupunki

Se on afrikkalaisen vihanneskaupan höpöttävä setä, metrotunnelin tuoksu ja pikkunälkään puistossa syöty cheddar-mangochutneykolmioleipä.

Se on pubi-ilta, joka alkaa yhden ystävän tapaamisella ja jatkuu iloisessa pöytäseurueessa, jossa ennen toisilleen tuntemattomat ihmiset jakavat hassut tulevaisuudensuunnitelmansa ja tarjoavat jokainen kierroksen.

Ja se on Charing Crossin aseman työntekijä, joka on on enemmän huolissaan siitä, että ehdimme viimeiseen yöjunaan kuin siitä, ehdimmekö näyttää Oyster cardit lukijalle.

Sanotaan, että muuttaessa pois kotimaasta sopeutuminen tapahtuu kolmen vaiheen kautta. Ensimmäinen on eräänlainen kuherruskuukausi, jolloin kaikki on ihanaa ja mahtavaa ja paljon paremmin kuin kotimassa. Jonkin ajan päästä iskee turhautuminen ja ärsyynnys niihin asioihin, jotka eivät toimi halutulla tavalla ja kolmas vaihe on sitten jonkinlainen tilanteen hyväksyminen ja tasapaino.

Elän selvästi tuota kuherruskuukautta.

Kaupunki on tuntunut alusta asti jotenkin omalta ja tervetulleeksi toivottavalta. Avoimelta. Hyväksyvältä. Pienet jutut, kuten metroasemien säntilliset kuulutukset ja sympaattiset oven avaavat herrasmiehet jaksavat ilahduttaa. Hyde Parkissa riehakkaasti leikkiviä koiria voisi katsella koko iltapäivän.

Turhautuneisuudentunteita ollaan kyllä myös koettu: asunnon löytäminen on todella tuskaista. Eräs mukava välittäjä pahoitteli, että tilanne on aivan poikkeuksellinen - ei kuulemma aiempina syksyinä ole ollut tällainen kaaos. Internetissä ilmoitettavat asunnot ovat soitettaessa jo menneet, ja välitysfirmojen ikkunoihin ripustetut aaneloset vuokrattavista kämpistä ovat enää koristeita - kukaan ei kuulemma ehdi vaihtamaan tuoreita ilmoituksia tilalle.

Muutamaa asuntoa ollaan jopa päästy katsomaan. Yksi oli ihan läävä ja toisessa niin matala katto, että M:n pään päälle jäi kymmenisen senttiä hyppelyvaraa. Yksi oli todella ihana, mutta mietimme sitä muutaman sekunnin liian pitkään - se meni nenän edestä.

Toivottavasti tällä viikolla tärppää. Uudesta kotikaupungista pitäisi löytää vielä se koti.

Tuesday, September 13, 2011

Lontoo kutsuu

Opintovapaani toinen päivä. Kotona pitäisi pakata tavaroita vintille, käydä keittiön kaappien sisältö läpi ja siivota koko paikka perusteellisesti. Aikaa lähtöön on viikko ja yksi yö.

Säädän uuden blogin ulkoasua sen sijaan, että lajittelisin astioita. Jotkut asiat tehdään inspiraation hetkellä ja toiset vasta sitten, kun on viimehetken pakko.

Lähden ensi viikolla Lontooseen ja viivyn ainakin ensi kesään saakka. Menen tekemään toisen maisteritutkinnon King's College -nimiseen yliopistoon.

Haluan täydentää opintojani. Minusta ei kuitenkaan ole - ainakaan vielä - jatko-opiskelijaksi, joten toinen maisterintutkinto sopii suunnitelmiini hyvin. Ohjelmani nimi on Disasters, Adaptation and Development ja se käsittelee muun muassa ilmastonmuutoksen adaptaatiostrategioita ja ympäristöriskien hallintajuttuja. Asioita, joita Helsingin yliopistossa ei juuri opiskeltu.

Britanniassa opiskelusta tiedän tähän mennessä sen, että se on sairaan kallista ja että on tärkeää opetella vinoilemaan naapuriyliopiston opiskelijoille.

M on hihkunut, että minusta tulee Master of Disaster, mutta oikeasti minusta tulee Master of Arts (mikä kuulostaa ihan yhtä hupsulta kuin nykyinen tittelini filosofian maisteri).

Tuosta hävitysmaisterista meinasi tulla tämän blogin nimi, mutta ihastuin enemmän tähän valitsemaani. Kun olimme M:n kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lontoossa, Tate Modernissa oli taitelijakaksikko Peter Fischlin ja David Weissin näyttely Flowers & Questions, josta pidin aivan valtavasti. Näyttelyssä oli esillä huikea videoteos The Way Things Go, jonka ensimmäiset 1.40 minuuttia voi katsoa täältä.

Oman elämäni ketjureaktio on nyt pistämässä minut Lontoon-koneeseen. Good. Tässä blogissa kerron, miten asiat siellä sitten menee.

Kuva on Tate Modernin kahvilasta syksyllä 2007