Monday, July 24, 2017

Missä on hyvä?


“Lehmä, lehmä, pelto, lehmä, vuori, pelto, lehmä. En kestä enää!”

Silmäilin viime syksynä expat-foorumia, josta etsin vinkkejä työnhakuun ja ulkomaalaisena Sveitsissä elämiseen. Eräällä miehensä töiden takia Sveitsiin muuttaneella naisella oli mennyt totaalisesti hermo siihen, että häntä oli neuvottu työnhakupettymysten jälkeen aina vaan “nauttimaan Sveitsin hienoista maisemista”. 

Voi Geneve minkä teit - tai siis jätit tekemättä

Huumori oli minullakin usein koetuksella. Ranskassa asuva Helena Liikanen-Renger kirjoitti huhtikuisessa HS:n kolumnissaan, miten ulkomailla asuvat suomalaisäidit “opiskelevat ranskaa, tekevät vapaaehtoistyötä Suomi-kouluissa, kirjoittavat blogia tai tekevät erilaisia keikkahommia.” Valitettavasti mahdollisuuksien ikkuna oli minulle jotakuinkin ovisilmän kokoinen: kun kahden lapsen päivähoitoon olisi osa-aikaisenakin pitänyt varata tuhansia frangeja (1 Sveitsin frangi on 0,90 euroa), on selvää, ettei yhden palkansaajan perheessä ole siihen mahdollisuutta. Ranskantunnit jäivät yhteen tuntiin viikossa, Suomi-koulu tarjosi esikoiselle ainoan varhaiskasvatuskokemuksen ja äidille (ja kuopukselle) paljonkaivatun kahvi & croissant -hetken muiden mammojen kanssa mutta vapaaehtoistöitä ei voinut kuvitellakaan. Ja tämä blogintynkä, siihen ei enää riittänyt aikaa työnhauilta, jota tein sen muutaman tunnin viikossa minkä lastenkaitsemiselta kykenin.

Blogikirjoittelun sijaan iskin silloin tällöin Instagramiin jonkun tuommoisen yläreunassa olevan vuoristokuvan ja otin vastaan ihastuneita huokailuja, että kyllä sulla on siellä niin ihanaa. Ja kyllä noina hetkinä olikin. Viikonloppuretket vuoristomaisemissa toimivat minulla aika paljon paremmin mielenrauhan ylläpitäjänä kuin alussa siteeraamalleni brittirouvalle.  

Vuoret ja sikahintaiset cappuccinot jäivät yllättäen helmikuussa taakse, kun minut haluttiin nopealla varoitusajalla Brysseliin kevääksi töihin.

Siinä, missä Geneve tuntui koko syksyn jotenkin vieraalta ja etäiseltä, Brysselissä tunsin itseni heti kaupunkiin kuuluvaksi. Vaapuin aamuisin täyden metrojunan tangoissa kiinni samalla lailla kuin sadat muutkin lapsensa hoitoon vieneet, siististi pukeutuneet mutta hiuksensa hätäponnarille kietaisseet naiset tai vauvan puklut puvuntakin olalta huolimattomasti pyyhkäisseet miehet. Ravintolan tarjoilijat vaihtoivat vaivihkaa englantiin kun sönkötin tilaukseni ranskaksi ja saivat tuntemaan oloni tervetulleeksi. Vaikka brysseliläisillä tuntuu olevan kummallisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisistä (kuulumisia jäädään vaihtamaan liukuportaiden yläpäähän vähääkään välittämättä, että alhaalta pukkaa päälle porukkaa, jotka sitten joutuvat tekemään kummallisia väistöliikkeitä), sillä samalla lailla suhtaudutaan kaikkiin mölisevistä nuorukaisista aina metroaseman rynnäkkökiväärein varustettuun vartijaan. 

Brysselin ratikkamuseo oli yksi muksujen suosikkipaikoista
Toisaalta rähjäinen Bryssel edesauttoi Geneven näkemisen taas uusin silmin palattuani Sveitsiin heinäkuuksi. Koirankakat siivotaan tarkkaan puistoista ja huomaavaisuus onkin enemmän muiden kadunkulkijoiden kuin ravintoloiden tarjoilijoiden ominaisuus. Tavallaan kiva näin päin, kun ravintoloissa syöminen on niin kallista ettei sitä juuri tule tehtyä ja olemme toinen toistaan ihanampien puistojen suurkuluttajia.

Piirtelin jo Kairossa ympyrämallia sen hahmottamiseksi, mitkä olosuhteet tekevät asuinpaikasta erilaisia tarpeita tyydyttävän. Siinä on kolme ulottuvuutta: ensimmäinen ulottuvuus on sosiaalinen ja kutsun sitä nimellä ihmiset, se käsittää sekä perheen että ystävät. Toinen on työ, joka voisi sisältää myös muun itsensä kehittämisen, kuten opiskelun ja vapaaehtoishommat. Kolmannen ulottuvuuden nimeäminen on monimutkaisempaa, mutta kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä elämykset. Se sisältää sekä mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen että kulttuuritarjonnan.

Kairossa meillä oli oikein hauskat sosiaaliset ympyrät ja kummallakin töitä. Se kolmas ulottuvuus sen sijaan jäi aivan liian vähäiseksi. Genevessä olen saanut valtavan paljon uusia, aivan mahtavia ystäviä. Sosiaalisesti täällä on siis vallan mainiota. Ja kuten sanottua, luontoretkeily on helppoa ja hengästyttävän hienoa. Taidetta ja kulttuuriakin on tarjolla, jos nyt ei aina maailman mielenkiintoisinta niin jotain kuitenkin. Mutta ei töitä, niitä ei nyt tällä kertaa löytynyt.

Brysseliin menin sitten puhtaasti tuon työ-ulottuvuuden jättämän tyhjiön imemänä. Elämyshommaa oli tarjolla ihan riittävästi siihen nähden, että aikaa sellaisille oli vain viikonloppuisin. Mutta se ihmis-pallura jäi aivan liian pieneksi puolison ollessa toisessa maassa ja sanoin kiitos ei jatkosopimukselle.


Niinpä pian, hyvin pian on tullut aika etsiä uutta tasapainoa noiden kolmen ulottuuvuden kesken. 

On tullut aika lähteä takaisin kotiin Helsinkiin.

Thursday, June 30, 2016

Anteeks mun ranskani




















Se oli kauhea tilanne. 

Olimme lähdössä Geneven kasvitieteellisen puutarhan leikkipaikalta ja keräilin hiekkalelujamme talteen. Lapio, kaksi muottia ja kastelukannu olivat jo löytäneet takaisin ämpäriin ja pakattu rattaisiin, mutta harava oli tuntemattoman pienen tytön kädessä. Huokaisin syvään ja lähdin hymy huulillani tyttöä kohti (Tässä puistossa suurin osa on tällä hetkellä ulkomaalaisia, ehkä tuo tyttö ymmärtää englantia). 

- Hi, I’m sorry but it’s ours and we are just about to leave. Could I have it back, please? 

Ojennan pikkuisen kättäni tyttöä kohti. 

Tyttö tuijottaa vakavana ja puristaa haravan tiukemmin käteensä. Vilkaisen epätoivoisena tytön isää, joka on syventynyt puhelimeensa. 

- Please? (En tiennyt pystyväni hymyilemään näin leveästi)

Tyttö ei tee elettäkään luopuakseen haravasta. Isä on muissa maailmoissaan puhelimensa kanssa. Meillä alkaa olla kiire hoitamaan asioita. Vilkuilen ympärilleni, ei aikuisia eikä muita lapsia lähettyvillä. Siispä katson tyttöä syvälle silmiin ja sihahdan: 

C’EST MON…! 

No niin, tyttö tipauttaa haravan maahan ja juoksee pois. Nappaan omaisuutemme ja poistun tulipunaisena paikalta. 

Merde!

Nyt on siis falafelit vaihtuneet erinomaisen monipuoliseen kasvispihvivalikoimaan, pyramidimaisema Mont Blancin lumihuippuun ja Land Cruiser joukkoliikenteeseen. Ilma on puhdasta hengittää ja lasten voi antaa kirmata vapaana puistoissa.

Asiat ovat siis hyvin, mutta yhdestä asiasta joudun ruoskimaan itseäni joka päivä: siitä, etten aikoinaan jatkanut yliopistossa aloittamiani ranskan opintoja. 

Toki täällä pärjää ihan hyvin peruskohteliaisuuksien, englannin ja elekielen sekoituksella, mutta olisi ihan kiva sanoa jotain mukavaa tädille, joka pysähtyy ihastelemaan pikku-A:ta ja jonka vuolaasta pölinästä erotan sanan “adorable”. Ja tietysti siitä olisi erinomaisen paljon hyötyä niin työnhaussa kuin talonmiehen kanssa asioidessa. Ja vieraiden lasten, m.o.t.

Ennen Kairoon muuttoa ajattelin rehvakkaasti, että opettelenpa nyt kahden vuoden aikana tuon arabian kielen niin on sitten jotain erityisosaamista. Innostus hiipui tavattuani riittävän monta YK:n työntekijää, jotka eivät ole oppineet puhumaan arabiaa, vaikka ovat asuneet maassa monta vuotta. Luovutin, enkä loppujen lopuksi edes yrittänyt löytää sopivaa kielikurssia. Putkimiehen kanssa asioinnin hoiti kotiapulaisemme ja töissä satunnaiset arabiankieliset viestit käänsi Google Translate. Aluksi riitti, että osasi sanoa taksikuskille “oikealle”, “vasemmalle”, “suoraan eteenpäin” ja “tässä!”, mutta sitten aloin käyttää taksimatkoihin Uberia ja navigointi siirtyi kuskin kännykän hoidettavaksi. Pikku-A:n synnyttyä viihdyin erinomaisen hyvin expat-kuplassamme enkä jaksanut murehtia sitä, että assimilaatiomme aste jäi miinusmerkkiseksi.  

Ranskan suhteen minulla ei koskaan ole ollut motivaatio-ongelmia, sillä olen ollut elämässäni useasti tilanteissa, joissa ranskasta olisi ollut kovasti hyötyä. Niistä ensimmäinen oli osa kolmantena pyöränä intialaisessa reppureissaajaparatiisissa, jossa kielitaitoinen matkakumppanini pokasi ranskalaisen näyttelijänretkun eivätkä he tohkeissaan malttaneet pitäytyä englannin kielessä yhteisellä illallisella. Seuraava taisi olla saamatta jäänyt EU-harjoittelupaikka, minkä jälkeen aloitinkin ranskan alkeet yliopistolla. Valitettavasti töiden ja luottamustehtävien lisäännyttyä jouduin karsimaan kaikki ei-pakolliset kurssit, ja niinhän se sitten hyvän alun jälkeen jäi. 

En kuulu niihin ihmisiin, jotka harmittelevat “englannin ylivaltaa”. Mielestäni on hienoa, että on yksi kieli, jota puhutaan laajasti kansainvälisissä yhteyksissä. Useimmiten puhekumppani on sellainen, jolle englanti on myös vieras kieli, joten puhujat ovat tasavertaisemmassa asemassa kuin jos käytössä olisi jomman kumman äidinkieli. <happamasti> Ja kohtahan se ei esim. EU:ssa ole juuri kenenkään äidinkieli </happamasti>.


Täällä ranskan taidottomuus aiheuttaa kuitenkin aivan eri fiiliksen kuin arabian osaamattomuus Egyptissä. Sitä tuntee itsensä vähän tyhmäksi. Kurssille siis.

Saturday, January 30, 2016

Kirje Egyptille



Parahin Egypti, joka olet ollut asuinmaani melkein kaksi vuotta. Kirjoitan sinulle, koska aion ensi kuussa jättää sinut, lopullisesti. Lähtöni tapahtuu kevyin mielin mutta tunnen, että minun on järjestettävä ajatukseni yhteisestä ajastamme ja kerrottava ne myös sinulle.

Minua ei tuonut Niilin rannoille harrastuneisuus historiallisiin aarteisiisi eikä kuumat tunteet poikiasi kohtaan. Se, että valikoiduit perheeni asuinmaaksemme, oli sattumaa. Olisimme yhtä hyvin saattaneet päätyä johonkin Aasian suurkaupungeista tai etelämmäksi Afrikan mantereella. Paikkaan, jonne minusta olisi ehkä jäänyt palanen. On aavistuksen surullista, että lähden täältä kokonaisena.

Älä ymmärrä väärin. Sinussa on useita uskomattoman hienoja puolia, joita en lakkaa ihastelemasta. Olen itkenyt Dashurissa Taitetun pyramidin juurella silkasta mielettömyyden tunteesta. Voisin tuijottaa Tutankhamonin haudan aarteita tuntikaupalla Egyptiläisessä museossa ja miettiä, millainen ihminen faarao Akhenaten oli eläessään. Olen astunut toiseen maailmaan vain vetämällä syvään henkeä ja sukeltamalla Punaisen meren pinnan alle. Se maailma on värikäs, elävä ja erittäin huvittava.

Päällimmäinen tunteeni kohtaasi on kuitenkin, että emme olleet tarkoitettu toisillemme.

Olen jonottanut vesipulloa kioskilla, jossa myyjä on palvellut ohitseni kaikki egyptiläiset ja lähes sylkäissyt päälleni kun vuoroni on viimein tullut.

Olen pelännyt satasta tunneliin ajavassa taksissa, jonka kuljettaja lasittunein katsein on vaikuttanut lähinnä siltä, että on itse valmis siirtymään ajasta iäisyteen eikä välitä pätkääkään, jos mukana menee pieni lapsi vanhempineen.

Olen hämmästellyt, miten välinpitämättömästi niin moneen asiaan suhtaudutaan. Gizan pyramidien oppaat osaavat ottaa hauskan kuvan jossa pussataan Sfinksiä, mutta eivät tiedä Sfinksin ikää. Wadi Deglan suojelualueen harvat kitukasvuiset pensaikot ovat täynnä repaleisia muovipusseja piknikseurueiden jäljiltä. Kaupungilla ohiajavasta autosta voi jalankulkijan päälle lentää kakkavaippa.

Tunnen raivoa siitä, miten tyttäriäsi yhä edelleen kohdellaan: silvotaan, ahdistellaan ja mitätöidään.

On myös surullista, miten demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaativat on vaijennettu. Keskustelin kerran erään Tahririn aukiolla vuonna 2011 leiriytyneen miehen kanssa. Kysyin, missä nuo demokratiaa vaativat ihmiset nyt ovat. “Kuolleita tai vankilassa”, hän vastasi - aihetta vältellen. En tiedä, kasvaako Downtownin uumenissa uusi kriittinen massa, joka on valmis yrittämään uudelleen, vai ovatko he kaikki luovuttaneet. Hän ainakin tuntui olevan.

Toisaalta, usein kun olen laskenut kalenterista päiviä siihen, että pääsen pois maankamaraltasi, ohikävelevä naisporukka huikkaa minulle sydämellisesti “Welcome to Egypt!”. Nuorten miesten joukko kaappaa esikoiseni syliin, jokainen haluaa kuvan hänen kanssaan (kaappaisivat varmaan vauvankin kantorepusta jos pystyisivät), koska hän on niiiiin cute. Ruokakaupan tsupparipoika tarkastaa ostosteni viimeiset myyntipäivämäärät ja vaihtaa tuoreempiin. Samaan aikaan kun kotimaassani hurrataan Alepan kauppakassi-palvelulle, minä klikkailen netistä tuoreet hedelmät, sushi-illallisen ja korin kaljaa kolmen vartin toimitusajalla. 


Eli paljon hymyä ja leppoisuutta on tähän aikaan myös mahtunut.


Jäät muistoihimme maana, jossa opettelimme YK-järjestöjen työtavoille ja pääsimme tekemään hommia Lontoossa opittujen asioiden parissa. Maana, jossa saattoi asua melko lailla tavallista lapsiperhe-elämää kaikenlaisista uhista ja jännitteistä huolimatta. Ja tietysti maana, jossa kujertava pikku kuopuksemme vietti ensimmäisen elinvuotensa.

Vien mukanani basaarista ostamani pienen Anubis-jumalan patsaan. Anubis auttoi vanhan valtakunnan faaraoita siirtymään tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Minun Anubikseni auttakoon meitä siirtymään Egyptistä takaisin Eurooppaan ja kohti seuraavaa seikkailua!




Wednesday, June 10, 2015

Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie

Kairon Ring Road viikonloppuna kun liikennettä on vähän. Vihreän auton lommo ei ole meidän syytä.

























Tämä on kertomus siitä, mitä olosuhteet saattavat tehdä hipimmällekin ihmiselle.

Perheenlisäyksen myötä ihmiset alkavat kuulemma ostella autoja. Me ostimme pari vuotta sitten Pikku-H:n synnyttyä purjeveneen emmekä kokeneet omaa autoa tarpeelliseksi. Perhepiiristä löytyi auto lainaksi tarvittaessa ja asuimme Helsingissä ratikkaraiteiden varrella.

Olen vastustanut omistusauton hankintaa kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on puhtaasti ideologinen: en halua aiheuttaa ylimääräisiä hiilidioksidipäästöjä ilmaan, jos voin valita vähempipäästöisen kulkumuodon. Tiedän kokemuksesta, että jos auto kuitenkin sattuu olemaan pihassa, niin se tulee herkästi napattua alle silloinkin kun vaihtoehto olisi olemassa - jos se vaihtoehtoinen kulkumuoto tuntuu vähänkin työläältä tai on kurja sää. Toinen syy taas on auton aiheuttamat sivuvaikutukset: pelkään liikenneonnettomuuksia, vihaan tankkaamista ja feministimieheni pistäisi minut vaihtamaan joka toinen kerta renkaat koska eihän niitä pultteja munalla pyöritellä.

Yritimme aluksi elää autotta täällä Kairossakin. Se tarkoitti enimmäkseen sitä, että emme käyneet juuri missään. Busseihin ei ole asiaa lastenrattaiden kanssa ja lähimmälle metroasemalle (joka ei todellakaan ole esteetön) oli mahdottoman pitkä matka. Toisinaan siis soitimme vakiotaksikuskin, jolloin taas piti tietää tarkalleen, mihin aikaan haluaa lähteä ja milloin palata. Suurin ongelma Hamdy-kuskin suhteen oli kuitenkin se, että vaikka hän ajoi nätisti kaupungissa, maantiellä kaasujalkaa kutitti sen verran että pelkäsin kuollakseni. Toisinaan otimme lyhyitä matkoja varten kadulta taksin, jolloin lapsen istuin oli turvavöiden puuttuessa kiilattu kuskin taakse penkkien väliin - kolarissa se siis toimisi lähinnä heittoistuimena, ilman laskuvarjoa tosin.

Uutenavuotena vuokrasimme auton Hurghadan reissua varten, mutta menomatkalla puhjennut rengas aiheutti vuokraamon kanssa uskomattoman ja kalliin härdellin eikä vuokraaminen houkuttanut enää toista kertaa.

Vuoden mittaan saimme vähitellen tarpeeksemme säätämisestä ja inshallah-liikennekulttuurista, jossa ei tunnu olevan mitään väliä sillä miten ajaa ja onko turvavöitä, koska onnettomuuteen joutuminenhan on pelkästään Jumalan tahdosta kiinni. Maaliskuussa perheemme tädentyi ihanalla irokeesitukkaisella Pikku-A:lla, emmekä enää edes mahtuneet paikallisiin pieniin takseihin koko perheen ja turvaistuinten voimin.

Koska Kairon ilmansaasteista on pakko päästä edes toisinaan viikonloppuisin pois, päätimme ryhtyä osaksi ongelmaa ja ostaa auton.

Olin tietenkin ajatellut, että jos nyt sitten auto on hankittava, niin sellainen ketterä ja vähäpäästöinen sen olla pitää.

Diplomaattirekisterissä olevia käytettyjä autoja oli syksyllä kovin vähän markkinoilla, eikä meidän tarpeisiin ja budjettiin sopivaa löytynyt. Loppuvuonna M:n työnantaja pisti myyntiin kaksi autoa: vanhoja kunnon YK-mörssäreitä, Toyota Land Cruisereita. M ja työkaverinsa R kävivät neuvoa-antavilla ja tekivät autoista niin alhaiset tarjoukset kuin kehtasivat. Tammikuussa tuli viesti, että autot on meidän.

Olen tuntenut valtavia antipatioita isoja, paljon kuluttavia autoja kohtaan. Tämä meidän auto ei kuitenkaan ole se kaikkein eniten vihaamani citymaasturi, vaan ihan kunnon maasto-maasturi. Siinä ei ole keskuslukitusta eikä meikkipeiliä, mutta katolla on teline, johon voi virittää teltan.

Auton paperitöissä kesti ja kesti, huhtikuussa annoimme sille nimeksi Godot. Huomasin alkaneeni katsella kaihoisasti tienvarressa jököttäviä Land Cruisereita. Tulisipa jo meidän Godot!

Ja sitten se tuli. Lähdimme heti palmuklubille uimaan, aavikolle testaamaan maasto-ominaisuuksia ja automarkettiin pällistelemään. Jouduin myöntämään, että pidin autosta joka hetki enemmän. Auton ekstrapuskurit tuntuivat pelottavan pienempiä autoja hyvän matkan päähän. Jos joku liikenteessä törttölisi, niin minun lapseni olisivat turvassa. Mainio vehje!

Godot seisoo enimmäkseen parkkipaikallaan, sillä M menee töihin yhteiskuljetuksella. Godot on viikonloppuauto, jonka tärkein tehtävä on viedä meidät kaupungista pois päiväksi tai kahdeksi. Ja siinä se on hyvä.

Tarpeeksi kaukaa kun kuvaa niin se näyttää lähes pieneltä.


Auton hankintahinta ei tosiaan hirvittänyt. Arvatkaapas, mitä sillä ajaminen maksaa Egyptissä? M tankkasi siihen jokin aika sitten viitisenkymmentä litraa dieseliä.

Huoltoaseman letkumies ilmoitti hinnaksi 70 Egyptin puntaa, alle kymmenen euroa, sillä verojen sijaan polttoaineen hintaa tuetaan. Valtio käyttää tukiin enemmän rahaa kuin terveydenhuoltoon, koulutukseen ja infrastruktuuriin yhteensä.

Vie vähän pois autoilun tuomaa vapauden riemua, outoja kun ollaan.








Monday, January 26, 2015

Synnytysmaata valitsemassa



“Tyttövauvojen korvien reijitys ja poikavauvojen ympärileikkaus tehdään pian syntymän jälkeen rutiinina, joten jos et jostain syystä halua niitä niin muista sanoa siitä lääkärille.” “Vauva oli vartin vanha, kun hoitaja tuli käsi ojossa vaatimaan tippiä. Hän oli vihainen, koska verta oli tippunut lattialle ja hän joutuisi siivoamaan.” 

Kuulun Facebook-ryhmään, joka on tarkoitettu Egyptissä eläville, ei-egyptiläisille naisille. Heistä ehkä puolet on naimisissa egyptiläisen miehen kanssa ja loput on meitä muita. Yksi ryhmän kestoaiheista on synnyttäminen Egyptissä - onko se turvallista, millaisia sairaalat ovat ja millaista hoitohenkilökunta on. Monet kehuvat yksityissairaalojen siisteyttä ja mukavia lääkäreitä, mutta yleisin kommentti näissä keskusteluketjuissa loppujen lopuksi on “Mene kotimaahasi synnyttämään. Usko pois, et halua synnyttää Egyptissä”. Näiden kehotusten syy on yleensä omat tai tuttujen kokemukset tylystä kohtelusta, epäluulo hoitohenkilökunnan ammattitaitoa kohtaan tai ihan vaan se, että saa puhua omaa äidinkieltä ja tukiverkko lapsen synnyttyä on yleensä omassa kotimaassa laajempi.

En ennen oman lapsen saamista ollut ymmärtänyt, miten erilaisia ovat naisten odotukset ja kokemukset hyvästä synnytyksestä. Suomessa ystäväpiiriini kuuluu muun muassa Tammisaaren sairaalassa synnyttäneitä, joille tärkeää oli pienen sairaalan epälaitosmainen tunnelma ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot. Toisille taas epiduraalipuudutus on portti positiiviseen synnytyskokemukseen.  Egyptissä puolestaan eräs saksalainen ystävättäreni totesi, että hänenelle tärkeintä oli se, että synnytyksessä on mukana sama lääkäri kuin jolla hän on käynyt tarkastuksissa koko raskauden ajan. Siksi hän halusi synnyttää Kairossa, Saksassa kun paikalla olisi ollut kuka tahansa päivystysvuorossa oleva lääkäri. Toiselle expat-ystävälleni ratkaisevaa oli puolison läsnäolo synnytyksessä, eikä hän halunnut ottaa tässä asiassa riskiä matkustamalla kotimaahansa.

Tuossa Facebook-ryhmässä naisia jakaa erityisesti suhtautuminen keisarinleikkaukseen, joita tehdään Egyptissä yksityissairaaloissa varsin paljon. Monet aprikoivat maassa synnyttämistä juuri siksi, että sektioon tunnutaan keksivän syy varsin helposti ja he ovat huolissaan siitä, ettei alatiesynnytystä pääse ehkä edes kokeilemaan. Eräs synnytyssairaala onkin jo profiloitunut sillä, että se mainostaa alatiesynnytyksen olevan samanhintainen kuin keisarinleikkauksen - synnyttäjä voi siis olla varma, ettei sektiöpäätöstä tehdä ainakaan rahastussyistä. Jotkut ryhmän naiset toisaalta raportoivat, miten hyvä juttu on se, että sektiopäätös tehdään nopeasti (“olin ponnistanut jo vartin eikä vauva ollut syntynyt”), eikä äitiä kiduteta pitkällä synnytyksellä. Eräs nainen ihmetteli, miksi kukaan edes haluaisi alatiesynnytyksen, koska “siinähän venyy paikat eivätkä varsinkaan arabimiehet voi sietää löysää naista”.

Tohtori Gamilin äitiysklinikan mainos Alexandriassa. Odottava äiti näyttää seesteiseltä,
mutta tohtorin tapa pidellä vauvaa ei herätä allekirjoittaneen luottamusta.


Ryhdyin keräämään kokemuksia raskaana olemisesta ja synnyttämisestä Egyptissä, kun raskaustesti näytti kesällä kahta viivaa ja mietin, missä lapsen olisi hyvä syntyä. Tarkastelin muiden naisten kokemuksia omaa hyvän synnytyksen näkemystäni vasten ja muistin, miten esikoista odottaessani ja varsinkin ulos ponnistaessani minulle tärkeintä oli turvallisuuden tunne - se, että synnytin maassa, joka on äidille ja vauvalle yksi parhaimmista maailmassa, ja lisäksi sairaalassa, jossa on maan parhain valmius ja ammattitaito jos jotain menisikin vikaan. Valaanlauluista ja synnytysammeista viis. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli nopea ja helppo, ja erittäin todennäköisesti minä ja tämä mahassa potkiva vauva selviäisimme Kairon synnytyssairaalastakin (tai jopa kotisynnytyksestä) elävinä, ymmärsin jo raskauden alkumetreillä etten pääsisi turvallisuushakuisuudestani yli ja varasin jo tuolloin paluulennon Suomeen tammikuuksi.

Seuraavaksi ajattelin vuokrata asuntovaunun ja parkkeerata sen viimeiseksi viikoksi Kätilöopiston pihalle, jotta ehdin varmasti ajoissa synnytyssaliin.

Monday, October 20, 2014

Jätteenkerääjien jäljillä

Kairoon muuttavaa suomalaista voi aluksi ahdistaa monikin asia – kuumuus, liikennekaaos tai vaikka vaikea vieras kieli. Minuapa ahdisti se, että kaikki roskat piti pistää samaan roskapussiin.

Lajittelemaan tottuneelle Kairon systeemi on hämmentävä: biojäte, muovipurkit, lasipullot, paperit ja metallit heitetään kaikki samaan pussiin ja joka yö tyhjentyvä jäteastia on rappukäytävässä heti hissin vieressä. Kovin montaa päivää en ehtinyt täällä keväällä olla kunnes ryhdyin selvittämään, mitä niille roskille oikein tapahtuu.

Jäteastioita hotellin pihalla Hurghadassa. Etsin tietysti paikkaa, mihin heittää tyhjä pahvinen pillimaitopurkki.


Suurimman osan kaupungin jätteistä on 1940-luvulta asti kerännyt zabaleeneiksi (garbage people) nimetyn yhteisön miehet. He kuljettavat jätteet asuinalueilleen, joissa jäte lajitellaan käsin. Kaikki raaka-ainekelpoinen jäteaines myydään eteenpäin ja ruuantähteet syötetään zabaleenien sioille. 90 prosenttia zabaleeneista on kristittyjä, joten he voivat pitää sikoja. 

Systeemi on jätteidenkäsittelyn näkökulmasta hämmentävän tehokas, jopa 80 prosenttia jätteestä menee jollain tavoin käyttöön. 2000-luvun alussa Kairon viranomaiset päättivät edistyksen nimissä ostaa jätepalveluita ulkomaalaisilta yrityksiltä, ja kolmen ylikansallisen firman kanssa tehtiin kymmenien miljoonien dollarien arvoiset sopimukset. Nämä yritykset pystyvät kuitenkin käyttämään hyväksi vain 20-25  prosenttia jätteestä, loput viedään kaatopaikalle. Vaivattomaan rappukäytäväkeräykseen tottuneet kairolaiset eivät olleet tyytyväisiä uuteen palveluun, koska firmat suostuivat keräämään jätteet vain keskitetyiltä jäteastioilta kadun varresta, ja palvelu maksoi asukkaille silti enemmän kuin mitä zabaleenien hoitamana. Lisäksi tietysti tuhannet ihmiset jäivät ilman elinkeinoa. Yritykset palkkasivat loppujen lopuksi zabaleeneja hoitamaan osan jätekeräyksestä perinteiseen tyyliinsä pitääkseen asukkaat tyytyväisinä, mutta kaupungin tekemät sopimukset raukeavat vasta vuonna 2017, minkä jälkeen tilannetta voi arvioida kokonaisuudessaan uudelleen. Zabaleenien etujärjestö The Spirit of Youth valmistautuukin parhaillaan tuohon aikaan ja auttaa yhteisöä yritysten perustamisessa ja asiakirjojen laatimisessa, jotta zabaleenit voisivat olla jätteenkeruussa virallisia sopimuskumppaneita.

Toinen iso takaisku zabaleeneille oli vuonna 2009 iskenyt sikainfluenssa, johon Egyptin hallitus Mubarakin johdolla vastasi määräämällä kaikki zabaleenien siat hävitettäväksi – huolimatta YK:n vastustuksesta ja siitä tiedosta, että N1H1-virus ei leviä samalla lailla eläimistä ihmisiin kuin lintuinfluenssavirus. Monet uskovatkin, että kyseessä oli ennen kaikkea uskonnollinen kiusanteko. Sikojen teurastus pisti zabaleenien jätteenkeräyksen sekaisin ja sianlihasta – joka kätevästi oli myyty turisteja palvelevien ravintoloiden tarpeisiin – saatavien tulojen menetys oli suuri. Siat palasivat takaisin zabaleeneille vasta armeijan suistettua Morsin vallasta.

Kiinnostuin zabaleenien elämästä ryhdyttyäni etsimään tietoa siitä, mihin tämän miljoonakaupungin jätteet oikein menevät. Monessa heistä kertovassa artikkelissa korostetaan, kuinka zabaleenit ovat ylpeitä työstään, vaikka se onkin epämiellyttävää ja ennen kaikkea terveydelle vaarallista. Jätteitä lajittelevat useimmiten naiset ja lapset, jotka eivät välttämättä käytä edes hanskoja työssään. Kansalaisjärjestöt ovat viime vuosina kuitenkin työskennelleet zabaleenien kanssa olosuhteiden parantamiseksi. 


Jätekasa jonkun kodin edessä odottamassa lajittelua


Meille tarjoutui viime viikonloppuna mahdollisuus käydä tutustumassa zabaleenien asuinaluelle Mokattamiin, ”Garbage Cityyn”, viime viikonloppuna. Kaupunginosaan johtaa pääväyliltä vain muutama kapea kuja, joita pitkin täydessä lastissaan huojuvat lava-autot tuovat jätteitä käsiteltäväksi ja vievät lajiteltua jätettä pois. Kävimme kierrätyskeskuksessa, jossa tehdään kierrätyspaperituotteita sekä vaatetehtaiden lahjoittamista ylijäämäkankaista mattoja ja käsitöitä. Kierrätyskeskuksen vieressä on myös päiväkoti ja koulu.

Tilkuista tehtyjä ihania pöllöjä. Näitä myydään muutamalla eurolla myös meidän naapurustossa kivassa pikku putiikissa. 
Seminaarisali, jossa muun muassa pidetään
rukoushetkiä ja esitetään näytelmiä


Toinen vierailun kohde oli kallioluoliin louhitut koptipyhimys Simonin kirkko sekä viereinen seminaarisali, jonka alla on luostari. Kirkkoon mahtuu jopa yli 10 000 vierasta kerralla, ja oppaan mukaan siellä käyvät myös monet muslimit hiljentymässä. 

Vierailukäynti oli muutoin mielenkiintoinen, mutta zabaleenien arkielämään tutustuminen jäi lähes kokonaan väliin. Kierrätyskeskuksen opas ehti kadota, ennen kuin ehdin kysyä, kuinka iso osa zabaleenien lapsista käy koulua tai miten terveydenhuolto on järjestetty. Valokuviakaan en saanut itse kylästä muutoin kuin pikkubussin ikkunan läpi. 

Yhden zabaleenin, muslimin tosin, tarinan voi lukea taannoisesta The New Yorker -lehdestä

Vaikka zabaleenit keräävät kaikki jätteet samasta paikasta, luonteeni ei edelleenkään anna periksi laittaa kaikkia jätejakeita samaan mustaan muovipussiin. Pyrimme laittamaan ruuantähteet erikseen, samoin pahvit, lasit ja muovipullot. Ehkä meidän zabaleenimme vaimo kokee sen edes pienenpienenä helpotuksena päivittäiseen lajittelu-urakkaansa. 



Tuesday, June 17, 2014

Kotiäitikummajainen

Takana on kohta kolme kuukautta kotiäitinä Kairossa. Tänä aikana Pikku-H, nyt 14 kk, on muun muassa oppinut käymään potalla (jos arvaamme oikein vessahädän ajoituksen) ja sanomaan painokkaasti KIITTI kun hänelle annetaan jotain.

Suomessa keskustellaan kovasti lastenhoidon järjestämisestä. Miten hoitovapaat vaikuttavat äitien urakehitykseen ja eläkekertymään ja mikä hoitomuoto on lapsen kannalta paras. Edustan itse sitä näkemystä, että äitejä tulisi kannustaa töihin ja isejä kotiin, sekä äitien urakehityksen ja perheen sisäisten tuloerojen kaventamisen että tasa-arvoisen vanhemmuuden vuoksi. Päiväkotihoidon paremmuutta perustellaan myös lapsen oikeudella laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, mutta itse en lähtökohtaisesti pysty näkemään kotihoitoa lapsen kannalta jotenkin huonompana vaihtoehtona. Uskon, että niin kotona kuin päiväkodissa voi kasvaa tyytyväinen ja onnellinen lapsi.

Myy-lusikka mansikkasopassa
Koska nyt on kovin muodikasta pohtia äitiyttä, siihen liittyviä yhteiskunnallisia rakenteita sekä äitiyden identiteettikysymyksiä, heitän minäkin lusikkani soppaan.

Blogeissa käydään kuumana keskustelua kotiäitiydestä ja uraäitiydestä. Kotiäitiyden valinneet harmittelevat, ettei yhteiskunta tue heitä tehtävässään. Kotihoidon raha on pieni, eikä arvostusta tule kaikilta. Uraäitejä taas syyllistetään lapsensa hylkäämisestä päiväkoteihin – johon he vastaavat huomauttamalla, että ovat paras mahdollinen äiti lapselleen, jos saavat tehdä itselleen tärkeäksi kokemaansa työtä kodin ulkopuolella.

Minä ajattelin olevani juuri se sellainen äiti, joka vanhempainvapaan päättyessä painelee into pinkeänä takaisin duuniin ja päästää puolisonsa muutamaksi kuukaudeksi kotiin pikkuista hoitamaan, kunnes hän – siis lapsi – on tarpeeksi kypsä päiväkotiin. Ei vain ansioiden ja ihanteiden vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, etten hankkinut kahta maailmanpelastuksen maisterintutkintoa ollakseni monta vuotta kotona kuuntelemassa muumilauluja. Koska tässä nyt kävi miten kävi, muumilaulut soi ja olen kotiäiti par excellence, yritän asennoitua uuteen rooliini ja viihtyä siinä.

Ja mikäpäs tässä: lapsi on järjettömän ihana. Hän laulaa, tutkii ympäristöään ja syö hyvällä ruokahalulla kokkaamiani ruokia (täältä ei saa valmisruokia, joten teen lähes kaiken itse). Koen olevani tietyllä tapaa todella onnekas, kun saan vaan olla tuon ihmeellisen pikkuihmisen kanssa päivät pitkät, tarvitsematta huolehtia perheen toimeentulosta. Maailmanparannuspuuhani jää nyt lähinnä siihen, että valmistan joka aamu puolisolleni aamiaisen, jotta hän jaksaa taistella Lähi-idän HIV-epidemiaa vastaan.

Kestovaippoja kuivumassa
Olisikin suuri houkutus liittyä niiden joukkoon, jotka vaativat kotiäitiyden näkemistä loistavana CV-merkintänä ja vaiheena kehittää työelämän vaativia taitoja: monipuolisten ja terveellisten aterioiden suunnittelu edellyttää monien seikkojen yhtäaikaista huomioimista, kestovaippatalouden pyykkirumba vaatii ahkeruutta ja pitkäjänteisyyttä – ja pääseepä tässä tekemään ihan esimieshommiakin kun taloudessa pyörii kotiapulainen. Sosiaaliset taidot kehittyvät monikulttuurisessa porukassa expat-äitien tapaamisissa ja ulkomaankieliäkin joutuu puhumaan.

Ja pöh. Allekirjoitan täysin Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan toteamuksen: ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kotona olo lasten kanssa voi olla raskasta; se voi olla tylsää tai palkitsevaa. Melkein aina se on äärimmäisen työlästä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki maailman asiat ovat työtä, jos ne ovat raskaita, tylsiä, palkitsevia tai työläitä."

Ei tämä työstä käy. Kyse on ihan tavallisesta ihmiselämästä, joka minun kohdallani ei ole ollut edes erityisen työlästä. En ole ikinä ottanut näin rennosti kun nyt, vaikka aikaa esimerkiksi kirjan lukemiseen ei tahdo löytyäkään.

Entä sitten se identiteettipuoli? Olen ajatuksissani uraäiti, joka nyt vaan sattumalta heittää keikkaa kotiäitinä, koska puoliso sai niin hienon työmahdollisuuden. Vaikeita hetkiä ovat ne, kun selaan Facebookia ja näen tuttujen pienten lasten äitien raportoivan mielenkiintoisista työpäivistään ministeriöissä, tutkimuskeskuksissa ja järjestöissä – niissä paikoissa, joissa haluaisin itse työskennellä. Silloin kirpaisee.

Sen lisäksi, että kotimaahan jäi uraa tekeviä ystävättäriä, Suomesta YK:n apulaisasiantuntijatehtäviin valittava on nykyään lähes aina nainen. Ulkoasianministeriön julkaisema opas apulaisasiantuntijoiksi lähteville on myös kirjoitettu tästä lähtökohdasta. Siinä käsitellään apulaisasiantuntijan puolison – yleensä miehen – viihtymistä huomauttaen, ettei hän välttämättä sopeudu ”kotirouvan” elämään tai ole tottunut pelaamaan golfia päivästä toiseen. Teksti jättää onton olon. Oletetaanko naispuolison sopeutuvan ilman ongelmia vai ovatko rakenteet muuttuneet yhtäkkiä niin, että koko naispuolinen kotirouva on jo historiaa? Olenko kummajainen?

No, arvaatte jo, että haen parhaillaan täällä Kairossa töitä. Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa tämän kaupungin työmahdollisuuksista. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöalan ihmistä ei varsinaisesti revitä käsistä. Sen sijaan erään expat-foorumin mukaan täällä olisi huutava tarve länsimaissa oppinsa saaneelle lemmikkieläinten trimmaajalle.

Jotenkin tämä liittyy resurssien epätasaiseen jakautumiseen ja kasvavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä, mutta nyt on mentävä hakemaan pyykit koneesta.